|
01. Tribe
02. Sign Of The Times
03. Open
04. Losing Myself
05. Desert Dance
06. The Great Divide
07. Rhythm Of Hope
08. My Global Mind
09. Roads To Madness
10. Della Brown
11. Breaking The Silence
12. The Needle Lies
13. Best I Can
14. Comfortably Numb
15. Wont Get Fooled Again
Kuvasuhde: 4:3 - NTSC
DTS 5.1, DD 5.1, DD 2.0 Stereo
Kesto: 78 min.
Extrat:
On The Road Travel Documentary
Backstage Interviews & Footage
Tribe Tour Photo Gallery |
DVD:n nimi pitäisi olla "Queensr˙che - yhtyeen matka maailman terävimmältä huipulta keskinkertaisuuteen". The Art of Live tarjoilee vanhan 'rychen faneille epäotollisessa suhteessa tuoreempaa ja vanhempaa materiaalia. "Tuoreemmaksi" lasken nyt tässä yhteydessä Promised Land -levyn ja sitä uudemman veisukaartin. Siitä tuoreemmasta ei metallisemman 'rychen fani paljoa voi odottaa, mutta edes ne Operation: Mindcrimen kaksi ja Empiren yksi veisu olisivat voineet toimia. Aina ei kaiketi voi voittaa. Onneksi yhtye kiertää nyt maailmaa Best Of -setin kera, kaiketi siitäkin vielä jonkinlainen kuvatallenne joskus ilmestyy.
Kelta/ruskeasävyiseksi "patinoidun" ja Seattlessa yhtyeen teknikoiden voimin kuvatun DVD-keikan nähtyään on pakko ihmetellä, saavatko yhtyeen muusikot lavalla olemisesta enää mitään elämyksiä, kun Geoff Taten eläytyvää, joskin aina vain rappioituvaa laulamista (joka siltikin on parasta mitä 'rychellä on enää annettavana) lukuun ottamatta musikantit näyttävät lavalla täysin työhönsä kyllästyneiltä. Se vielä lienee jotenkin ymmärrettävissä, että yhtye leipääntyy veivaamaan aina vain samoja ralleja, mutta kun myös "uusi mies" Mike Stone soittaa pahemman kerran "sinne päin" ja näyttää pipoineen ja huppareineen siltä, että kuuluisi pikemminkin Biohazardiin kuin Queensr˙cheen, on pakko sanoa, että itseensä väsyneen orkesterin virkamiesmäisellä intohimolla esitetystä konsertti-DVD:stä ei taida päästä huonoudessa alle, kuin saman väsyneen keikan audioversio. Paljon puhuvaa lienee sekin, että kun konsertin cover-encoreissa (Pink Floydin Comfortably Numb ja The Who:n Wont Get Fooled Again lavalle marssii soittokaveriksi kiertuekumppani Dream Theaterin miehistö, keikan taso nousee sata prosenttia ja ulospäin näkyvä soittamisen ilo tuhatkertaistuu. Johtuneeko se sitten siitä, että 'rychen miehistö tietää keikan olevan lähellä loppuaan? Tiedä häntä. Niin outoa kuin se onkin, näiden kahden viimeisen kappaleen vuoksi suosittelen DVD:tä Dream Theaterin faneille varauksetta, ne kun ovat aivan ykkösluokan tavaraa. Eritoten The Muppet Show'n Elukan modernin vastineen, Mike Portnoyn, pulppuilevan riemukas rumpalointi jaksaa aina ilahduttaa. Muuten hienosta The Who -coverista on silti otettava esille Mike Stonen debiili kitarasooloilu hampailla soittaen. Kun vieressä sooloilee John Petrucci, ei Stonen urpoilusta voi tuntea kuin valtaisaa myötähäpeää. Sanotaanpa imagon samantekevyydestä mitä vain, Stonen Townshend-apinoinnin koomisuuden kruunaa äijän Kerry King-kampaus, joka vaikuttaa lähinnä raivaussahalla viimeistellyltä.
DVD:n extrat tarjoavat samantekevää jutustelua kiertue-elämästä ja DVD:n omin voimin tekemisestä. Varsinaisena kuvallisena antina on ilmeisesti MiniDV:llä käsivaralla kuvatut ja täysin päin helvettiä valotetut, kolmeen kertaan radioasemilla akustisena soitetut Losing Myself -otokset, joista ei niistäkään lisätoistolla aukene kuin itse kappaleen kaikkinainen turhuus ja kysymys miksi alle bootleg-tasoista materiaalia pitää sisällyttää viralliselle julkaisulle.
Kun DVD:n sisältö on raavittu vereslihalle, täytyy kitistä vielä teknisestä toteutuksestakin. Keikkaosion keltamusta värivalinta (joka selittyy helposti, ei taiteellisena ratkaisuna, vaan lähdemateriaalina käytettyjen 62 MiniDV-nauhan vaihtelevan tason seurauksena) vie konsertista myös valoshown värikkyyden ja korostaa meiningin yleistä apeutta. Ja kauniiksi lopuksi: sekin on heti katselukokemuksen alkuun nihkeä yllätys, että 5.1:ksi mainostettu DVD osoittautui vain stereoääniseksi, joten kotiteatterin omistavat eivät saa pelkään audiolevyyn verrattuna sitäkään vähää etua. Voi voi. Hirveän pettymyksen aiheuttaneen DVD:n kaikin puolin murheellisen arvion pisteet jakautuvat tasan aina yhtä varmasti loistavan Dream Theaterin jäsenten kesken.
26.07.2004, Mape Ollila |
|
