|
01. Soulquake
02. The Herald for Reason
03. Chaos Attributes
04. Blood Beguiles Phantoms
05. Drakomorphos
06. 8th Sphere
07. With Black Aureoles
08. Forsaking the Yoke
Kesto: 39:52 |
Lähemmäs yhdeksän vuoden ikään ennen neljättä levyään ehtinyt Alghazanth edustaa mahtipontisen ja suurieleisen black metallin esilletuontia melodisella ilmaisullaan, joka hakee lähimmät musikaaliset vertailukohteensa naapurimaastamme Norjasta. Jos jokin bändi tuli heti levyn alkumetreiltä mieleen, niin Dimmu Borgir - sekä hyvässä että huonossa mielessä.
Kuusipäinen jyväskyläläisakti on tehnyt levyjään varsin tasaista tahtia ja pahemmin tyylistään lipsumatta. The Polarity Axiom ei ole tähän poikkeus. Edelleen luvassa on koskettimilla täydennettyä, pääosin melodista mustaa metallia, joka luultavasti parhaiten vetoaa juuri keveämmän tyylisuunnan kuuntelijoihin tämän genren saralla. Vaihtelua levy ei liioin tarjoa, joskin alkupään hieman riehakkaampi ote rauhoittuu levyn iltahämärään saavuttaessa. Mahtipontisuutta terästetään pimeänpuhuvilla kosketinkuvioilla, jotka täydentävät sekä melodisia kitarakuvioita että taustalla jyystäviä demppausriffejä.
Osaset natsaavat saumattomasti yhteen, mutta sävellystyötä on paha lähteä ylistämään. Biisit valuvat mukavasti eteenpäin ja vaikka yksittäisistä kohdista löytyykin ruutia, eivät biisit kokonaisuuksina varsinaisesti vie mukanaan. Levyä vaivaakin eniten juuri todellisten killeribiisien puute ja osasyy tähän voi olla hieman turhankin tiheään vaihtuvat riffit. Levyn heikompaan lenkkisarkaan laskisin myös monotonisen kuivan laulutyylin. Vaikka raivokkuutta yritetään tuoda esille, kuulostaa laulajan rääkynä suorastaan ärsyttävän yksitoikkoiselta ja käheältä, ikäänkuin ääni olisi lähtenyt jo ennen lauluosuuksien
nauhoitusta. Joukkoon survotut örinäosuudet eivät tätä piristä, sillä jälki on kuin lasivillaa nielleellä Saharan asukilla.
Soundipuoli levyllä on mukavalla mallilla. Ilmeisesti levyyn on pyritty hakemaan hieman tummempaa ja vähemmän kliinistä särmää, sillä kitaroiden ja basson jälki tuntuisi omalla tavalla mukavan rapealta ja rouhealta. Ainoa valituksen kutina soittimien osalta menee rumpujen suhtaan, jotka tuntuvat välillä
hukkuvan hieman liikaa taustaan, etenkin tomien osalta. Syntikat hoitavat roolinsa miellyttävästi nousematta liikaa pintaa, mutta kuitenkin muista
soittimista erottuen.
The Polarity Axiom ei kuulosta liikaa Dimmuilta, mutta jostain syystä tuo sen mieleen kokonaisuutensa ansiosta. Tappobiisien puute ja ankean kuiva laulu jättävät Alghazanthin nousemasta yli tasaisen harmaan massan. Ehkä räväkämpi ja persoonallisempi ote toisi hieman lisänostetta siipien alle jättämättä bändiä isompien nimien varjoon.
19.07.2004, Serpent |
|
