|
01. Intro
02. Open the Gates
03. Jervskogen
04. For All Tid
05. Abandoned
06. The Last One
07. Valaraukar
08. Emperial Fall
09. Wie Einst Und Immer
10. Outro
kesto 52:16 |
Ja aluksi nillitystä, osa 2: kaksi levyä Folter Recordsilta, joista toisessa oli vain cd-r ja kopiokannet ja nyt arvosteltavasta levystä tuli tämän toisen mukana sitten vain rupinen cd-r ilman mitään infoa yhtään mistään, joten periaatteessa voisin arvostelun suhteen heittää levyn kolera-altaaseen. Mutta teenpä poikkeuksen myös tämän levyn suhteen, kun syy on nihkeän levy-yhtiön, ei bändin. Jos ei levy-yhtiötä jatkossa kiinnosta, niin miksi sitten minuakaan.
Ja sitten asiaan, joka alkaa kliseellä: Toisinaan tulee vastaan levy, josta ei oikein osaa sanoa onko se kukko vai kana. No, 90-luvun puolivälissä perustetun ja kolmanteen levyynsä edenneen saksalaisen Lungorthinin uutukainen jättää
vähän kysymysmerkkimäisen olon. Sinfonista dark/black metallia esittävän kukon musiikilliset vaikutteet kuuluvat Dimmu Borgirin ja jonkin verran myös Cradle of Filthin suunnalta. Näitä yhtyeitä riittää sulkasadoksi asti, mutta Lungorthinin suhteen tunkiolla kukkoilu ei ole oikeastaan edes huonoa. Toisaalta kanalasta ei oikein jää mitään käteen. Bändi kyllä viljelee koskettimia tuon tuostakin, mutta kappaleiden pääpaino on onneksi silti kitaroissa, myös melodioiden suhteen. Laulu on tyypillistä kähinää, mutta örinätkin kuuluvat asiaan. Vähän liikaa dimmumaisia nuo örinät tosin ovat.
Levy alkaa hyvällä introlla, jota käytetään sitten myös Jervskogenin, For All Tidin ja Abandonedin aluissa, joskin lyhyemmässä muodossa. Koska sanoja ei ollut, pistää pelottamaan, onko kappaleet Jevrskogen ja For All Tid laulettu norjaksi. Tarkka kuuntelu ei tuottanut aivan varmaa tulosta, mutta jos
näin on, niin totean asian mädäksi munaksi.
Mutta, tämäkin kanala kärsii niin monen muun ohella liikatuotannosta. Yksittäisinä paloina ja osina tipuparvi menee hyvin, mutta kokonaisuudesta jäi parhaiten mieleen suoraviivainen Emperial Fall ja Wie Einst Und Immer, jonka alkukotkotus on jostain mistä lie saksalaisesta elokuvasta. Rasittavaa lässytystä, mutta itse kappale oli levyn tarttuvimmasta päästä.
Soundit ovat hyvää keskitasoa. Mitään äänivallia ei ole odotettavissa, mutta eivät ne mitenkään liian tunkkaisetkaan ole. Levystä ei siis ole sinänsä mitään pahaa sanottavaa. Kokonaisuus jää kuitenkin plussan puolelle, vaikka hieman ylipitkästä munakkaasta onkin kysymys.
01.07.2004, Janne Rintala |
|
