|
01. Death on Two Legs
02. Lazying on a Sunday Afternoon
03. I'm in Love with My Car
04. You're My Best Friend
05. '39
06. Sweet Lady
07. Seaside Rendesvouz
08. The Prophet's Song
09. Love of My Life
10. Good Company
11. Bohemian Rhapsody
12. God Save the Queen |
Vuoteen 1975 tultaessa Queen oli jo antanut osviittaa siitä, mitä olisi pian tulossa. Kolme levyä edelsi A Night At The Operaa. Jokaisella albumilla oli harpottu rutkasti eteenpäin. Queen II voisi olla jopa bändin paras albumi jos se olisi tehty vaikka kolme vuotta myöhemmin. Albumilta löytyy ihan älyttömiä veisuja: Fairy Feller's Master Stroke, White Queen, Seven Seas of Rhye ja Bohemian Rhapsodyn edeltäjä The March of The Black Queen, jossa tavoitellaan vakaasti jo tulevaa jymypaukkua. Kaiken kaikkiaan tutut elementit ovat näillä albumeilla kuultavissa: yli hilseen sovitetut kuorot, loistavat melodia- ja sointurakenteet ja loppuun asti mietityt kitara-orkestraatiot, joita oli varmasti todella mukava vääntää 16-raitaisella analogi-studiolla.
Viimein koitti siis hetki, jolloin taito ja luovuus löysi itselleen sopivat kanavat, joita pitkin purkautua. Levy-yhtiö antoi yhtyeen käyttöön neljä studiota ympäri Englantia ja niinpä kaverit tarttuivat tuumasta toimeen ja alkoivat pakertamaan uutta teostaan. Levy on täydellinen ja siitä löytyy tavaraa musiikin tyylilajien koko kirjosta. Kappaleiden monivivahteikkuus ei ole yhtyeelle mitään uutta. Levyltä löytyy kaikkea ragtimesta ja vaudevillestä folkin ja softrokin kautta kunnon hevipaahtoon. Jokaista biisiä leimaa kuitenkin perinteinen Queen -soundi, jonka pääteemat ovat Freddie Mercuryn loistava ääni, Brian Mayn taitava kitarasovittelu ja Roger Taylorin tärykalvoja puhkova falsetti kuorojen yllä. Kaikki kappaleet on sovitettu huolella. Ja varmaan sovitettu vielä uudestaan senkin jälkeen, sillä niin täydellisen harkituilta ne kuulostavat. Täytyy muistaa, että 70-luvun alussa suurin osa bändeistä soitti vielä jopa aika improvisaatiopohjaisella otteella suoraan livenä purkkiin, joten tietynlainen tienraivaaja Queen tässä suhteessa oli. Ei tarvitse kauas kurkottaa, kun rupeaa miettimään mistä nykyajan sankarihevi-yhtyeet ovat mallinsa hakeneet. Fantasialyriikat, isot kuorot, klassisen musiikin elementit ja älytön orkestraatiofetissi olivat arkipäivää Queenin elämässä. Kysykääpä vaikka Kai Hansenilta, Chris Baylta, Andi Derisiltä, Tony Kakolta... he ovat kaikki Queeninsa kuunnelleet
Albumi polkaistaan käyntiin uhkaavalla piano-arpeggiolla, joka lähenee jostain syvyyksistä. Levyn ehkä heikoin raita on avausveto Death on Two Legs, joka on Queenin vuodatus ex-managerilleen. Hyvän keskinkertaisestakin kappaleesta tekee perinteikäs Queen -sovitus. Kakkosraita, Lazying on a Sunday Afternoon kertoo ylhäisönuorukaisen viikosta ja on todella osuvaa pilkkaa tyhjäntoimittajia kohtaan. On loistava melodinen idea käyttää kepeää vaudeville -tyyppistä kappaletta ja kruunata se vielä multiharmonisella soololla. Rumpali Roger Taylorin säveltämä ja esittämä I'm in Love With My Car taas avaa albumin rankemman osion. 3/4 -rytmi ja rankat kitarat yhdistettynä raspivokaaleihin saa aikaan todellisen hard-rockerin. Seuraavaksi tarjoillaan pari hennompaa kappaletta joista parempi, Brian Mayn folkahtava, scifi-henkinen 39' on jälleen sovituksen mestarinäyte. Keskellä olevan interluden kuoro hipoo taas korkeaa C:tä. Sweet Lady vaikuttaa aluksi melko tavalliselta hevibiisiltä, mutta paljastaa itsestään paljon enemmän. Siinä on käytetty erittäin kekseliäästi hyväksi rumpujen ja basson yhteistyötä kitaran riffeihin nähden, hyvinkin Led Zeppelinin kaltaisesti. Seaside Rendesvouz jättää kuulijan suun ammolleen ihmetyksestä. Queen tarjoilee 20-lukulaista kevyttä vaskipuhallin- ja pianorallia. Mikään ei tunnu olevan vierasta. Ja kun kukaan ei osaa trumpetteja soittaa, niin ne tehdään sitten käsiä suun edessä pitämällä. Levyssä on maininta "No Synthersizers!"
Yleinen mielipide on minua vastaan, mutta minusta Brian May sävelsi Queenin parhaimman kappaleen. The Prophet's Song on todellinen fantasiaa ja mystiikkaa sisältävä eepos, joka kertoo ilmeisesti maailmanlopun enteistä ja profeetasta, jota ihmiset pitävät hulluna. Pitkä mutta täydellisen loistava heviveto. Kappale alkaa perusteemaa varioivilla akustisilla kitaroilla ja japanilaisella kielisoittimella, kotolla. Kertosäe on huikea ja kuorojen käyttö jälleen ansiokasta. Todellinen herkku alkaa puolessa välissä kun kappale pysähtyy ja Mercury pääsee leikkimään kolminkertaisen delay -koneen kanssa. Näin hän laulaa itsensä kanssa kaanonia, joka kestää useamman minuutin verran. Stemmat toimivat täysin yksiin ja luovat yhdessä erittäin kummitusmaisen olotilan. Heviin päästään pian jälleen ja Brian May tarjoilee soolojaan, joita on nauhoitettu useita päällekkäin. Niitä tuntuu tulevan aina vaan lisää. Koko kappale huipentuu isoon kuoroon jo kehottaa kuuntelemaan "hullua miestä". Kappale ei periaatteessa pääty, vaan sen teemat toistuvat akustisilla kitaroilla kulkien pikkuhiljaa klassisvaikutteiseen Love of My Lifeen. Onneksi pistivät balladin tähän väliin. Alkoi nimittäin olla takki jo aika tyhjänä. Good Company on hauska välipala ja hyvä osoitus nerokkudesta ja musiikillisesta taidosta, joka Brian Maylla on hänen luodessan kitaroista orkesterin. Levyn päättävät tuttuakin tutumpi taideteos, Bohemian Rhapdosy ja tuhansilla kitaroilla soitettu englannin kansallislaulu God Save The Queen.
Queen oli taiteellisen hardrokin pioneeri, jonka kaikki viisi ensimmäistä albumia ovat todella ostamisen arvoisia.
30.06.2004, Eero Kaukomies |
|
