|
01. Blade
02. Memories To Dust
03. Stained
04. Prisoner in Me
05. Sold
06. Hollow Man
07. Rhythm of Pain
08. Shadowsouls
09. Vein (I Bleed)
10. The End |
Imperanon on suomalainen bändi, joka koostuu pääasiassa 18-20-vuotiaista, teknisesti erittäin kypsistä, nuorista soittajista. Ainoastaan bändin basisti kolkuttelee jo hopeamerkkipäivän tuollapuolen. Kaiken kaikkiaan voidaan pitää saavutuksena sitä, että näinkin nuori bändi on onnistunut saamaan sopimuksen Nuclear Blastin kaltaisen, isomman levy-yhtiön kanssa ja pompannut näin suoraan, käytännössä tyhjyydestä, isompaan liigaan, jossa muutamat mammuttibändit jo tahkoavat rahaa.
Kuten tässä tuli jo hehkutettua, debyyttialbumi sisältää taitavaa musisointia. Kolkon tarkkaa ja kliinistä soittoa, sitähän tämä melodisen deathin kevyempi osasto on ja powermetallin lainalaisuudet näyttävät pätevän siihen ihan selvän oloisesti. Äänimaailma on taas kerran osoitus siitä, miksi isommatkin melobändit käyvät Suomessa, ainakin masteroimassa lättynsä. Kirkasta kuin kristalli ja erottelu on selkeää.
Vaikka kaikki on näiltä osin, kosmeettisesti täysin kohdallaan, niin silti levyn kuuntelemisen jälkeen jää aika tyhjä olo. Mikään näiden kavereiden suorituksessa ei tätä saa aikaan. Levyn pienen latteuden aiheuttaa kappaleiden laskelmoivuus ja ennalta-arvattavuus. Muutaman kerran korva nappaa kivan koukun tai uuden idean, mutta muuten liikutaan kyllä kolutuilla rannoilla. Children of Bodom kummittelee näillä rannoilla sitten useammin kuin kerran. Erikoista on myös se, että lähtökohtaisesti melodeath -yhtyeen kappaleet on selvästi sovitettu power metalliksi. Tämä ei kylläkään ole krittiikkiä vaan hauska toteamus siitä, miten lähellä nämä tyylit toisiaan käytännössä ovat. Kukaan ei väittäne vastaan, kun kuulee kappaleen Hollow Man jossa vierailee Thunderstonen Pasi Rantanen. Tämähän on silkkaa suomipoweria tämä. Voisi olla jopa Thunderstonen levyltä näin näppituntumalta.
Ideat ovat käytännössä hyviä, soitto toimii ja muutamia koukkujakin löytyy. Ottaen huomioon, että tämä on kuitenkin debyyttialbumi, en voi paljosta valittaa. Kuitenkin omaleimaisuuden puute ja tuttujen melodiakulkujen toistaminen rasittavat hiukkasen. Eli kuuntelunautinto jää hieman vajaaksi juuri tästä johtuen. Yksittäisistä kappaleista on vaikea poimia esiin tiettyjä helmiä, koska esimerkiksi ensimmäisessä viidessä rakenne johdattelee tavallista kolmen minuutin poppibiisin kaavaa, ja tuntuu ihan siltä kuin koko levyn alkupuolikin olisikin kokoelma sinkuiksi tai radiosoittoon tarkoitettuja vetoja. Selkeä poikkeus totutusta kaavasta on Rhythm of Pain. Kitara -extravaganzojen joukossa on paljon toimivia lickejä ja rytmisiä juttuja. Koko lähestymistapa on tässä biisissä vähän erilainen, sillä persoonallinen naisääni tekee tästä kappaleesta erittäin toimivan. Tähän tyyliin olisi suonut muidenkin biisien kulkevan. Mielenkiinnolla odotan mitä pieni keikkarupeama ja pari kypsymisvuotta tekevät nuorelle yhtyeelle. Mikäli oma tyyli rupeaa pikkuhiljaa muodostumaan, niin uskallan odottaa todella hyvää albumia. Mikään muu ei näytä olevan esteenä näille kavereille.
05.06.2004, Eero Kaukomies |
|
