|
01. Stagnant
02. Nerve Bending
03. Dualism
04. Hypno Lap Dancer
05. King Atlas
06. I Decline
07. Descenders
08. A Solitary Walk
09. Absynthe Twin Stars
10. Carrion Karma
11. The Tired Youth
12. Volcano Below Zero
13. Nightmare’s Rest
|
"Hyvä musiikki ei vaikuta siksi että se on uutta, vaan päinvastoin musiikki vaikuttaa sitä voimakkaammin mitä tutumpaa se meille on", lukee mottona To Elysiumin levyn kannessa. Ehkä se on vihje siitä, että levyä pitäisi kuunnella monta kertaa tavoittaakseen kaikki sen hienoudet, mutta jotenkin useammankin kuuntelukerran jälkeen tuntuu, että motolla puolustellaan sitä, ettei bändin musiikki ole kovinkaan omaperäistä. Voitais hei tehdä niinku sellasta melodista ja melankolista tunnelmametallia, missä laulaa nainen korkealta ja joku mies murahtelee aina välillä! Tällä naisella kuulostaisi olevan klassista koulutusta, mikä onkin ryöstöviljeltyjä mikkihiirisopraanoja parempi ratkaisu, mutta tuo mukanaan omat ongelmansa. Eli oopperalaulussa tavallisen tallaajan korvaan tekniikka ajaa usein tunteen ohi. Ääni on kova ja terävä, ja siinä on harvoin lämpöä joka limittäisi sen luontevasti musiikkiin. Tosin osittain ongelma taitaa johtua tuotannostakin. Hiukan kuulostaa välillä niinkuin musiikki olisi soppana kulhossa ja laulu kelluisi sen pinnalla tai peräti leijuisi sen yläpuolella yksinään.
Laulajattaresta johtuen ensimmäinen mieleen tuleva vertailukohta on tietysti Nightwish. Synkemmin eväin on To Elysium liikenteessä, lähempänä Draconiania ja kenties vanhaa Theatre of Tragedya. Ennemmin tai myöhemmin Nightwish -mielikuva kuitenkin palaa. Ehkä tätä uskaltaisi suositella Nightwishin niille faneille, joitten Disney-videot ovat jo valmiiksi rikki tai hukassa, eikä ajoittain ääneen pääsevä ördäpeikkomies pelota; tai jotka saavat enemmän iloa levyn kuuntelemisesta kuin värikkäitten kuvien katselemisesta. Orkesterin imago on arkisempi ja kannet luottavat mustavalkoisuuden voimaan. Mistä tulikin mieleeni - kansilehdykässä on sanoitusten väliin siroteltuna mukavia kirjallisuussitaatteja, joita tavaillessa vierähtääkin tovi.
Kun yleisvaikutelmat on puitu, todettakoon vielä että biisimateriaali levyllä on vallan kelvollista. Yleisen vellonnan oheen on sijoitettu simppeleitä, mutta toimivia koukkuja, muillekin instrumenteille kuin äänelle. Koska pidän lempeämmästä tunnelmoinnista massiivista ja mahtipontista vyörytystä enemmän (ainakin näissä piireissä), omaksi suosikikseni levyn kappaleista kohoaa Dualism. Descendersin viehättävä sellon sävyttämä intro tulee heti perässä, vaikka intron jälkeen kappaleessa posotellaankin sitten vauhdikkaasti. Omalla kohdallani levyn kesto (siis kolmetoista piisiä, vaikka ne onkin tungettu vajaaseen 50-minuuttiseen) oli hiukan liikaa. Toisaalta en olekaan ooppera-tyylisuunnan fanaattisimpia kuluttajia.
23.05.2004, Leea Mäkelä |
|
