|
01. Toista maata
02. Haudan takaa
03. Hiljaisuuden julistaja
04. Tämän maailman ruhtinaan hovi
05. Minä elän!
06. Kiellän itseni
07. Hyinen syli
08. Vade retro, Satana!
09. Sudet ihmisten vaatteissa
10. Poltetun maan taktiikkaa
11. Nämä kolme ovat yhtä
12. Uni saa tulla |
Mokoma räjäytti edellisellä levyllään, vuoden 2003 Kurimus – kiekolla niin sanotusti potin. Levyä ylistettiin miltei poikkeuksetta kaikissa medioissa ja yhtyettä kruunattiin kovasti suomenkielisen thrashin kuninkaiksi (titteli, josta yhtye mielellään silti kieltäytyy). On siis luonnollista, että Mokoman uutukainen tulee keräämään väkisinkin paljon huomiota osakseen rässi-Pettereiden ja muiden raskaammasta suomenkielisestä tuotannosta kiinnostuneiden keskuudessa. Varmasti monessakin kotitaloudessa sovitellaan Mokoman uutta levyä soittimeen ja arvuutellaan, että mikä raita paljastuu seuraavaksi Takatalveksi?
Onneksi yksikään raita ei tuota meriittiä itselleen kerää, sillä Mokoma on ottanut varmoja askeleita eteenpäin musiikillisen kehityksen polulla. Eli humppakomppi ei ole enää yhtä vallitsevassa asemassa kuin edellisellä levyllä, ja vokaalisuorituksissa ei kuulla enää yhtään riimiä, joka voisi edustaa sitä ns. ”kainalokuoppahuumoria” (kuten vokalisti Marko Annala itse on todennut). Sen sijaan Tämän Ruhtinaan Hovi on hyvin monipuolinen levy, jolla kuullaan useampaakin tempoa kuin vain sitä yhtä, yli kahdensadan naputtavaa rytyytystä.
Levyn avaava Toista maata kielii jo heti musiikillisesta muutoksesta, ja on äärimmäisen rohkea veto levyn avaajaksi, sillä kyseessä on keskitempoinen synkistely, joka ehkä hieman doomahtavastikin etenevä kappale, jonka lohduton sanoitus leikkaa kuulijalta tarpeettoman korkean mielialan heti oikeisiin lukemiin. Haudan takaa onkin sitten jo monille tuttu videobiisi, jonka perhanan tarttuva kertosäe onkin varmasti yksi helpoiten omaksuttavista elementeistä koko levyllä, sekä edustaa perinteistä humppakomppi-ajattelua. Samaan kastiin menee myös varmasti keikoilla todella hurjasti toimiva Hiljaisuuden julistaja, jossa kuullaan jopa kitarasoolo (Kerry King, anyone?) sekä aivan hurjaa heittäytymistä Annalan toimesta.
Varmasti yksi huomattavimmista asioista kappalemateriaalin monipuolisuuden lisäksi on juuri Annalan entistäkin laajempi vokalisointi. Mies pystyy äänellään suunnilleen hapattamaan maidon kaappiin ja toisella hetkellä taas laulamaan äärimmäisen kauniisti. Monipuolisuutta on siis tällä osastolla saatu lisää vaikka millä mitalla. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa levyn nimibiisin harvinaisen hieno kertosäe, ja vaikkapa levyn hyvää yötä toivottava päätösraita Uni saa tulla.
Ja tällä kertaa ei sitä rauhallista oloa ole rajoitettu vain yhteen kappaleeseen, sillä tunnelmaa on jaettu tällä kertaa laajemmalle. Edellä mainittu Uni saa tulla on ehkä ”popeinta” Mokomaa, mutta aivan mahtavaa sellaista. Sudet ihmisten vaatteissa on taas ehkä se levyn virallinen ”slovari”, ja oveluudessaan hienosti toimiva teos.
Levyn kappaleiden pituuksia katselemalla voi melko selkeästi jakaa levyn kolmentyyppisten kappaleiden ryhmään. Biisit, joiden kestossa minutteja ei ole kuin kaksi ja risat, ovat niitä kaikista eniten kuulijaa nyrkillä poskelle silittäviä kappaleita. Vade Retro, Satana! on grindeineen aivan hervoton rypistys, Nämä Kolme ovat yhtä taas äijäkuoroineen varmasti yksi parhaimmista yleisön raajoja liikuttavimmista kappaleista, Hiljaisuuden Julistaja taas kollektiivinen täysillä heittäytyminen ja erikoisena palana joukossa jopa punkahtavasti kulkeva Kiellän itseni, jossa ei huudeta, mutta rypistetään silti reiluun kahteen minuuttiin tarina hukassa olevasta ihmisestä.
Yli kolmeminuuttiset Mokomat ovat sitten huomattavasti matalatempoisempaa tavaraa, kuten Hyinen Syli, Minä elän!, levyn nimibiisi, Toista maata ja Haudan Takaa. Poikkeuksena joukossa Poltetun maan taktiikka, joka on harvinaisen katkera kertomus parisuhteen jälkipyykistä. Yhtyeelle on selkeästi ollut hyödyksi myös muidenkin jäsenten vahvempi osallistuminen kappalemateriaaliin, ja tällä kertaa mukana ei olekaan kuin pari biisiä, jotka ovat pelkästään Annalan käsialaa. Nyt kitaristikaksikko Tuomo Saikkonen ja Kuisma Aalto kantavat huomattavasti enemmän materiaalia kekoon, ja hyvä niin. Mikäli Mokoman voimavarat ovat vasta nyt täydessä käytössä, on yhtyeellä luvassa vielä pitkä ja menestyksekäs ura.
Kuten selväksi varmasti kävi, ei tästä levystä löydy naputtamista. Tosin ei kannata todellakaan odottaa mitään Kurimus kakkosta, sillä yhtye on laajentanut ilmaisunsa reviiriä melko tavalla ja irroittautunut onnistuneesti thrashin kahleista kuitenkaan menettämättä mitään ilmaisustaan. Rehellisyyden nimissä on todettava, että itselläkin oli levyn ensimmäisellä kuuntelukerralla hieman hölmistynyt olo, mutta Tämän maailman ruhtinaan hovi on levy, joka valtaa kuulijansa useammalla kuuntelulla. Vitti, Mokoma teki sen taas!
11.05.2004, Niko Kaartinen |
|
