Vain harvassa ovat ne bändit, jotka ovat enemmän tai vähemmän yhtäjakoisesti jaksaneet kahlata läpi metallin kyllästämän uransa ilman suurempia taukoja tai väliaikaisia hajoamisia. Eräs perinteisen heavy metal -genren veteraaneista ja vanhoista parroista on genrensä paha poika W.A.S.P, joka on tallonut tantereita jo yli 20 vuoden ajan. Kun tähänkin kunnioitettavaan ikään päässyt bändi julkaisee uuden levynsä, ovat monella pitkäaikaisella fanilla odotukset kovalla ja pettymykset karvaita. Tervetuloa neon-jumalan ensimmäiseen tulemiseen.

Järjestyksessään The Neon God - Part I - The Rise on Blackie Lawlessin luotsaaman orkesterin kuudestoista levy, kokoelmat ja live-levyt mukaan laskettuna. Kuten nimestä ja lukuisista eri infolähteistäkin on voinut havaita, on kyseessä kaksiosaisen konseptilevyn ensimmäinen puolikas. Sen enempää en itse tarinaa lähde valottamaan, vaan jätän faneille siihen tutustumisen ilon. Vaan mitäpä sopii odottaa musiikillisesti tältä pitkän matkan tarpojalta? Paljonkin, mutta on tietysti kuuntelijasta kiinni jääkö se pettymykseksi vai positiiviseksi yllätykseksi.

W.A.S.Pin alkuajoista ollaan tultu vuosien läpi pitkät matkat, eikä aika ole voinut olla vaikuttamatta bändin musiikilliseen sisältöön. Vaan miksi pitäisikään, kun herra Lawlessin kirjoituskynä tuntuu yhä toimivan. Tyylillisesti Neon Godin ensimmäinen osa noudattaa tuttua linjaa: tunnelmallisia välisoittoja, rehvakkaita heviralleja, haikeita balladeja ja uskomattomalla tunteella laulettuja lauluja. Hajontaa on W.A.S.Pin tyyliin sopivasti, joten levy ei hajoile liikaa eri suuntiin taikka toisaalta toista itseään monotonisella kaavalla.

Onnistuneena ratkaisuna samantyylisiä biisejä ei laitettu toistensa kanssa peräjälkeen, vaan kuten monissa muissakin bändin levyissä, rauhallisempia ja reippaampia biisejä vuorotellaan sopivissa määrin. Levyn kolme ensimmäistä raitaa livahtavat lähes järjestään puolihuomaamatta ohi, mutta levyn ensimmäisen hittibiisin, Sister Sadien käynnistyessä nousee tunnelma kohti kattoa. Väliin taas pari hyvää perusbiisiä, jonka jälkeen Asylum #9 nostattaa tunnelmaa loivasta alamäestä. Unohtaa ei myöskään sovi kappaleita What I'll Never Find, joka edustaa W.A.S.Pin aina niin toimivaa balladipuolta, sekä ehdottomasti yhtä levyn kärkibiisiä X.T.C. Riders. Henkilökohtaiseksi suosiksiksi täytyy myös nostaa todella mainio The Running Man, eikä lopetusbiisiäkään voi pahemmin moittia vahvasta tunnelmastaan.

Blackie Lawlessin laulusuorituksista on ollut puhetta suuntaan jos toiseen, ja onpa jossain ehditty jopa haukkua miehen laulutyötä uransa huonoimmasta päästä olevaksi. Onnekseni en voi tähän yhtyä, sillä Lawless vetää todella vahvalla tunteenpalolla ja ehkä jopa hieman aiempaa rohkeammin joitain yksittäisiä osuuksia. Persoonallisen äänen tunnistaa helposti, eikä havaittavissa ole kuihtumisen merkkejä alkuunkaan. Toki parin ensimmäisen levyn nuorekas ote on saanut väistyä, mutta tilalla on edelleen hyvin kappaleitaan tulkitseva, jo lähes viisikymppinen konkari.

Soundillisesti TNG1 on kohtuullisen hyvää tasoa, joskaan W.A.S.Pin huippuhetkiin ei tällä saralla päästä. Kitaroista olisi voinut saada vieläkin paremmat ja kirkkaammat, mutta enpä suoraan sanoen löydä myöskään syytä valitteluun. Tämän todistaa hienosti vaikkapa Raging Stormin surumielisesti valittavat kitarat. Muu tuotantopuoli on hyvää, ellei jopa kiitettävää tasoa, ja kokonaisuus on erittäin onnistunut.

Odotin henkilökohtaisesti tältä levyltä paljon, enkä onnekseni pettynyt. Parin ensimmäisen, jo ajankin kultaaman levyn tasolle ei nousta, tai edes varsin mahtavan The Crimson Idolin, mutta erinomainen levy on siitä huolimatta kyseessä. Tunnelmallisesti ja konseptinsa puolesta tätä levyä voikin mielestäni verrata viimeksi mainittuun, joten jos vielä polte tunnelmalliselle, mutta ärhäkälle W.A.S.Pille on tallessa, älä jätä tätä levyä tsekkaamatta.