|
01. Dysfunction
02. Alone Again
03. Your Time
04. Jah
05. Burn
06. Drained
07. Huka falls
08. Backlash
09. Suck the Truth
10. Distinctive Smile
11. Lal Toofan
12. Alterego
|
Eräs genre jota olen karsastanut sen syntymisestä lähtien, on asennemetallin ja rapin äpärälapsi nu-metalli. Korn ja jopa yli genrerajojen arvostusta nauttiva Deftones ovat aina synnyttäneet minussa voimakkaita allergisia reaktioita, puhumattakaan Limp Bizkitistä. Kutiavaa ihoa ja rumia näppylöitä taipeisiin on luvassa myös brittiläisen Opiaten täyspitkällä. Jotenkin tämäkin bändi on onnistunut kasaamaan kaikki lajityypin banaaliudet samalle kiekolle, räppivokaaleja ja feikattua angstia myöten. Bändin seuraava liike biiseissä on yhtä helposti ennakoitavissa kuin tullimiehen hanskan napsahdus lentoasemalla tullessasi Meksikosta viikon ripulitaudin jälkeen. Vaikka silloin tällöin yhtye tarjoaa mukavasti jytiseviä riffejä, niin liian usein jopa lupaavat kappaleet onnistutaan pilaamaan copypastetulla joujou-meiningillä. Brutaalimpi murina luonnistuukin useammalla tekniikalla ääntelevältä laulajalta parhaiten. Ajoittain juuri lauluosia kuunnellessa tuntuu siltä, että Alice In Chainsin tuotantoa on luukutettu musikanttien ghettoblastereissa ahkerasti ja tämä lisää hiukan Opiaten kiinnostusastetta. Maata järisyttävää menoa klassikoiden muodossa Distinctive Smilelta on turha odottaa, mutta ehkä sen ideana onkin tarjota tuttua ja turvallista musiikkia varman kuulijaryhmän lompakoiden kustannuksella. Melodioitakaan levyltä ei kannata liikaa etsiä, vaan kuten useimmiten, tällainen levy perustuu enemmän liikuttaviin rytmeihin. Kitaroissa on läpi levyn inhottavan sirkkelimäinen saundi, joka on aina aiheuttanut elimelleni ”uimahallin kylmä vesi”-ilmiön. Muuten studiossa on vietetty ihan laatuaikaa äänimaailmaa työstettäessä. Kaikin puolin positiivisimmat tuntemukset jäivät itse nimikkobiisistä. Kuulemistani valitettavan monista nu-metal-levyistä tämä on loppujen lopuksi yksi vähiten ärsyttäviä. Tuskinpa vannoutunut pomppumetallisti levyn parissa tulee pettymään, vaan diggailee innokkaasti ilmaa huitoen ja calvinkleineja roikkuvista pöksyistään vilautellen. Itse kuitenkin päästäisin jopa mieluummin juuri nyt ovikelloa sinnikkäästi pimpottavat Jehovan todistajat kotiini kahvikupposelle, kuin luukuttaisin tätä paljon seksikkäämpään musiikkiin tottuneissa stereoissani. *Plim plom*... ”Hyvää iltaa. Astukaa toki peremmälle...”
18.01.2003, Marko Saarinen |
|
