|
01. The Alien Inside
02. I Found You
03. A New World
04. Who You Really Are
05. Don't Stop Me
06. Stay
07. The Love I've Never Had
08. The Alien Outside |
Italialainen Empty Tremor aloitti Dream Theaterin Images & Wordsin viitoittamalla tiellä vuonna 1997. Kolmanteen täyspitkään tultaessa sitä samaa tarjoillaan edelleen. Empty Tremorin antiin on nyttemmin tosin tarttunut vaikutteita myös neoklassisen heavyn ja proge-rockin suunnilta.
Soitannollisesti Apocolokyntosys -debyytistään saakka loistanut Empty Tremor on nyt saanut kruunuunsa melkoisen timantin At Vancessa ja Avantasiassa osaamistaan esitelleen vokalisti Oliver Hartmannin muodossa.
The Alien Insiden alku kertoo syvistä kumarruksista Dream Theaterin suuntaan. Kappaleen pääteema on velkaa DT:n esikoislevyn Ytse Jamille ja perehtynyt kuulija kuulee siitä helposti muitakin DT-lainoja. Myös levyn tummasävyinen päätös The Alien Outside kuulostaa uudelta Dream Theaterilta.
Levyn pehmeämpää puolta esittelee Stay, joka on kaukana progemetallista. Se on popahtava kappale, joka tuo mieleen akustisen Mr. Big:in, eikä vähiten Hartmannin melodisen kähinän vuoksi, jossa on Eric Martinin sävyjä enemmän kuin tarpeeksi. Seesteisen kauniin I Found Youn alku on rauhallisuudessaan verrattavissa Pink Floydin A Momentary Lapse of Reason -levyn uneliaisuuteen. Kappale kasvaa osa kerrallaan Magnitude Nine -tyyliseen melodiseen kruunaukseen ja loisteliaisiin kitarasooloihin, seestyäkseen lopuksi takaisin ilmavaan lähtöpisteseensä. Kappaleen kuorruttaa Hartmannin emotionaalinen laulusuoritus. Kuka sanoi, että progemetalli on hengetöntä?
Kimurantti A New World on soittajien taidonnäyte erikoisine tahtilajeineen ja pitkine soolo-osuuksineen, ja siihen sisälle pääsemiseen menee kauan. Samaa vaivaa potee musikaalinen umpisolmu The Love I've Never Had, jonka pelkän laulumelodian hahmotus teettää töitä, eikä kappaleen rakenne avaudu millään. Useidenkin kuuntelujen jälkeen kappale jää liiallisessa vaikeudessaan armotta levyn heikoimmaksi lenkiksi.
Levyn outoiluosastolle lankeaa hammondeineen Deep Purplenkin mieleen tuova Who You Really Are, jonka melodiaratkaisut ovat perin erikoisia, eikä tahtilajivaihdoksissakaan nuukailla. Ko. kappaleessa myös bändin aivot, kosketinsoittaja Daniele Liverani pääsee väläyttämään sooloilijan taitojaan ja vauhtiin päästyään miehen sormet liikkuvat kuin lauma amfetamiinipäisiä kärppiä. Yhtä merkillisessä Don't Stop Me'ssä kuuluu jälleen Dream Theaterin vaikutus, vaikka sen kertosäkeestä tuleekin mieleen outo yhdistelmä Yngwie Malmsteenia, 70-luvun funkia ja vanhaa heavyä. Don't Stop Me'ssä Hartmann yltyy hymisemään ja kuiskailemaan suorastaan davidcoverdalemaisesti. Kummallisessa kappaleessa on myös järjenvastainen neoklassinen välike yngwiemalmsteen -arpeggiosooloineen.
The Alien Inside on teemalevy, mutta sen teema jää lyriikkoja näkemättä epäselväksi. Sama se - taidettahan proge on, enkä minä taiteen päälle mitään ymmärrä.
03.03.2004, Mape Ollila |
|
