Kansitaide Unity, The
The Unity
CD
[ SPV ]

( 9+ )
Osta levy LEVYKAUPPA Äxästä! Osta CDON:ista
01. Rise and Fall
02. No More Lies
03. God of Temptation
04. Firesign
05. Always Just You
06. Close to Crazy
07. The Wishing Well
08. Edens Fall
09. Redeemer
10. Super Distortion
11. Killer Instinct
12. Never Forget

Kesto: 58 min.

Kymmenen vuoden ajan, vuodesta 1995 vuoteen 2005, Gamma Ray oli erehtymätön bändi, joka pieksi itsestään viisi erinomaista levyä. Nelikkona valtaosan noista vuosista toiminut bändi oli pirullisen tiukka kokonaisuus, jossa jokaisella tuntui olevan sananvaltaa lopputulokseen. Sittemmin nelikko on hajonnut ja muuttunut viisikoksi, mutta Ainoasta Oikeasta Kokoonpanosta on jäljellä vielä kolme jäsentä – heistä yksi on Henjo Richter. Richterin sävellyksellinen panos Gamma Rayssa ei ole koskaan ollut suuren suuri, mutta hän on siitä huolimatta tehnyt joitakin yhtyeen hienoimmista kappaleista; mieleeni tulee ainakin Majesticin (2005) päräyttävä päätösraita Revelation. Koska Gamma Ray on jonkinlaisen hiljaiselon kourissa – kiitos Kai Hansenin kiireiden soololevynsä (XXX, 2016) ja Helloweenin Pumpkins United -kiertueen parissa – Richter, yhdessä bändin nykyisen rumpalin Michael Ehrén kanssa, on kanavoinut luovuutensa uuteen projektiin, kömpelösti nimettyyn The Unityyn.

Vaikka olen käyttänyt satakunta sanaa puhumalla Gamma Raysta, The Unityn esikoislevy ei kuulosta Gamma Raylta tai power metalilta. Jos levyltä odottaa uutta Majesticia, Somewhere Out in Spacesta (1997) puhumattakaan, pettyy. Sen sijaan The Unity tuo mieleen virtaviivaistetun Symphony X:n, eikä vähiten solisti Gianba Manettin raspisen ilmaisun vuoksi, mutta myös kappaleiden hitaamman tempon ja riffeistä löytyvien jippojen ansiosta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö levy olisi tarttuva ja pirullisen melodinen – koska se on – vaan sen tarttuvuus ei tarvitse taustalleen tuhatta tuplabasarin iskua minuutissa.

Minä etsin aina musiikkia, joka on välittömästi tarttuvaa ja jossa on riittävästi syvyyttä moniin monituisiin kuuntelukertoihin; musiikin pitää olla välitöntä, mutta myös loppuun asti hiottua. Jokainen kappale rakentuu selvän ydinidean ympärille, mutta ei jää yhden tempun poniksi; melodiat takertuvat välittömästi korvaväliin, mutta eivät kulu lallatteluksi; musiikki kuulostaa soitetulta eikä ohjelmoidulta, mutta virheitä ei silti pitäisi olla liiaksi. Tällainen levy The Unity on, joten lienee selvää, että se kolahtaa allekirjoittaneelle melkoisen kovaa.

Parhaina hetkinään levy osuu suoraan häränsilmään – esimerkiksi God of Temptation on paras vuonna 2017 kuulemani uusi biisi, Killer Instinct iskee eteen raskaudessaan mannerlaattoihin verrattavan pääriffin ja päätösraita Never Forget pakottaa hyvälle tuulelle, vaikka elämä kuinka potkisi päähän. Vastapainoksi levyn puoliväli on hiukan hengetön, elottomaksi hiottu ja tasapaksu; noin tunnin mittaisena levy on hiukan liian pitkä omaksi hyväkseen. Miinusta tulee myös Manettin toisinaan yliampuvasta tulkinnasta, joka lipsuu ajoittain Russsel Allen -pastissiin.

Muutamasta narinasta huolimatta The Unity on alkuvuoden parhaita levyjä ja vahva kandidaatti vuoden levyksi. Se ei välttämättä aukea ensimmäisellä kuuntelulla, mutta kun levy lävähtää eteen kaikessa kauneudessaan/karuudessaan, se on hieno kuuntelukokemus ja jopa sen heikoimmat kappaleet ovat pään mitan keskivertoyrittäjien yllä.



03.05.2017, Aleksi Peura
http://www.unity-rocks.com https://www.facebook.com/unityrocksofficial Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Osta CDON:ista Osta Levykauppa Äxästä Lukukertoja : 1663
Palaa »