Kansitaide Guns N' Roses
Appetite for Destruction
CD
[ Geffen Records ]

( 10 )
Osta levy LEVYKAUPPA Äxästä! Osta CDON:ista
01. Welcome To The Jungle
02. It's So Easy
03. Nightrain
04. Out Ta Get Me
05. Mr. Brownstone
06. Paradise City
07. My Michelle
08. Think About You
09. Sweet Child O' Mine
10. You're Crazy
11. Anything Goes
12. Rocket Queen

Missä olin, kun kuulin Berliinin muurin murtumisesta? Ei mitään muistikuvaa, mutta muistan edelleen, missä kuulin ensimmäistä kertaa Guns N’ Rosesia. Oli vuosi 1987. Istuimme kaverini olohuoneessa, podimme krapulaa ja perkasimme edellisiltana tehdyn videonauhoituksen saalista. Olisiko ohjelma ollut Headbangers Ball tai vastaava?

Kuvaruudulla pyöri tavanomainen kattaus tuon ajan tukkabändejä tai sellaiseksi haluavia. Jälkimmäisten joukossa muun muassa Whitesnake ja Ozzy. Suurin osa kuitenkin Poisonin tai Great Whiten tapaista hiuslakalla tuunattua kakkosdivarin kamaa. Voi perse, eikö VHS-kassulla muka ole mitään hyvää?

Neuroottinen kitarariffi puskee television ainoasta kaiuttimesta. Bussista astuu eksyneen oloinen nuorimies. Biisi lähtee käyntiin ja heinähattu muuttuu todella erikoisen näköisen staraksi. Ja mikä ihme on vieressä heiluva toppahattuinen kitaristi? Koko bändi näyttää siltä kuin se haluaisi haistattaa pitkät vitut kaikille Sunset Stripin puudeleille. Ei tämä tosiaan ole mikään Frehley's Cometin Into The Night, vaikka videon teema näytti alussa samalta. Kelataan uudestaan. Ja uudestaan.

Muuta ei tarvittu. Guns N’ Roses löi kerralla läpi, vaikka alku oli hankala. Welcome to the Junglen videosoitto takasi, että Appetite for Destructionista tuli loppukesän kohutuin levy. Tämä oli jotain, mitä meikkien tahrima heavy ja hard rock kaipasi. Def Leppard teki hienon albumin, jota kuunneltiin hartaasti ja usein, vaan eihän se ollut metallia. Joe Elliotissa oli karismaa ja vaaran tuntua yhtä paljon kuin lukion jumppamaikassa.

Nirvanan kulttuurisesta merkityksestä on kirjoitettu enemmän kuin tarpeeksi. Kurt Cobainin luotsaaman trion tarina kelpaa akateemiseen viitekehykseen. Kärsivä ja itsetuhoinen nero. Nirvana kuulemma tuli ja tappoi glam rockin yhdessä yössä. Usein jää huomaamatta, että jättihitistään huolimatta Nervemind on sangen keskinkertainen kokonaisuus. Varsinaisen potkun antoi Guns N’ Roses. Piste.

Homofobinen, misogyyninen ja kaikin tavoin ennakkoluuloinen Axl Rose ei kelpaa tarinan sankariksi, vaikka joka toinen teini allekirjoitti ja samaistui kaikkeen, mitä hän ja Guns N’ Roses edustivat. Appetite for Destruction oli kenkää suoraan tukkahevin haaroväliin. Likainen, ilkeä, kapinallinen ja ennen kaikkea lähes täydellinen tusina äärimmäisen tarttuvia biisejä. Lisäksi se on ajaton. Kuinka moni viitsii enää kuunnella Nevermindia?

Guns N’ Roses kärsii perspektiiviharhasta. Whitesnake on saman harhan uhri. Alkuaikojen juurevuus peittyy myöhemmin tehtyjen valintojen alle. Kaikki muistavat Axl Rosen naurettavat asuvalinnat, pompöösit balladit, solvaukset, nujakat, myöhästymiset ja bändikavereille annetut potkut. Jälkiviisaus on surkeinta viisastelua. Vuosina 1987-1991 Guns N’ Roses hallitsi maailmaa. Axl Rose oli tuon maailman kuningas.

Yhtyeen debyytti on klassikko, jonka jokainen biisi on ruodittu useaan otteeseen ja syvällisemmin kuin mihin ikinä pystyn. Se on yksi harvoista esikoisalbumeista, jotka muuttivat populaarikulttuuria. Van Halenin ykkönen on toinen. Ehkä myös Black Sabbathin nimikkoalbumi. Niihin minä olin liian nuori, mutta Appetite for Destructionin menestystä pääsin seuraamaan aikalaisena, erään kerran jopa lähellä eturiviä.

Ilmestymisen jälkeen Appetite for Destruction teki hidasta mutta varmaa nousua myyntilistoilla. Radio- ja videosoiton ohessa tässä auttoi armoton kiertäminen The Cultin, Mötley Crüen ja Iron Maidenin kanssa. Ja ellen aivan väärin muista, meillä oli liput Mötley Crüen Helsingin keikalle, jossa Guns N’ Rosesin piti olla lämppäri. Kiertue peruuntui Nikki Sixxin övereiden takia.

Rankemman musiikin ystävät tajusivat heti mistä Guns N’ Rosesissa oli kyse, mutta vasta Sweet Child O' Mine toi bändin myös naisten mielikuviin. Peli oli viimeistään sillä selvä. Albumi nousi jenkkilistan ykköseksi 6. elokuuta 1988.

Kaveriporukallamme oli liput Monsters of Rockiin, joka pidettiin juuri elokuussa. Rehellisyyden nimissä mainittakoon, että minä lähdin sinne ensisijaisesti David Lee Rothin takia. Porukan toinen lähti katsomaan nimenomaan Gunnareita ja kolmas pitämään hauskaa. Meille kaikille kelpasi Megadeth ja mikseipä pääesiintyjän paikalla soittanut Iron Maiden.

Helloween avasi päivän. Guns N’ Roses oli seuraavana vuorossa. Porukkamme kolmas kaveri oli tässä vaiheessa kadonnut satatuhatpäiseen ihmisjoukkoon. Lähdimme varovasti etenemään kohti lavaa. Yhtäkkiä yleisön massa alkaa työntää kuin hyökyaalto. Kaikki halusivat nähdä kohubändin. Siis aivan kaikki. Meillä tuli melkein paskat housuun. Pelotti. Äkkiä takaisin. Myös bändi huomasi kaaoksen ja alkoi jarrutella. Patience. Axl kehotti yleisöä ottamaan muutaman askeleen taaksepäin. Steven Adler astuu lavalle ja keskeyttää Slashin soiton. Keikka loppui Axl Rosen enteellisiin sanoihin: “Thank you... Don’t fuckin’ kill yourselves.”

Liian myöhään. Guns N’ Rosesin setin aikana kaksi fania kuoli mutaan tallattuina. Bändi oli maailman vaarallisin jo uransa alkuvaiheessa. Melko pian se olisi myös suosituin. Seuraavan vuoden Monsters of Rock peruttiin ja Guns N’ Roses alkoi valloittaa maailmaa areena kerrallaan. Appetite for Destruction on edelleen ikoninen levy. Sen jälkeen yksikään yhtye ei ole pystynyt vastaavaan suoritukseen – ja teoksen julkaisusta on heinäkuussa 2017 kulunut 30 vuotta.



09.03.2017, Munamankeli
Muita levyarvioita Imperiumissa Lisää »
Chinese Democracy
Chinese Democracy
[ CD ]
Greatest Hits
Greatest Hits
[ CD ]
http://www.gunsnroses.com/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Osta CDON:ista Osta Levykauppa Äxästä Lukukertoja : 2400
Palaa »