|
DVD1:
Live at the Royal Albert Hall (1970)
1969 - 3 titles from Danish Television (31 min Stereo)
1969 - "Communication Breakdown" Promo - Paris (9 min Stereo)
1969 - "Dazed And Confused" - Supershow (7 min Stereo)
DVD2:
1972 - Immigrant Song - Splodge Edit Live (4 min)
1973 - Madison Square Garden - New York (24mn) - 4 titles not included in the film "The Song Remains The Same"
1975 - Earl's Court - London 49 min - 6 titles
1979 - Knebworth - Angleterre 52 min - 7 titles
1970 - NBC interview with the band (mono)
1972 - Rock N' Roll + interviews from Australian Television (4 min Stereo)
1975 - Interview with Robert Plant - BBC Old Grey Whistle (4 min Stereo)
2 clips : "Over The Hills" and "Travelling Riverside Blues" (4 min)
Kesto: 320 min
Aluekoodi: R2/R3/R4/R5/R6
Videoformaatti: PAL
Kuvasuhde: 4:3
Ääni:
DD 5.1 Surround
DD 2.0 Stereo
DTS 5.1 Surround
L-PCM Stereo |
Tämä maailmanhistorian parhaiten myynyt musiikki-DVD sisältää viisi tuntia ja 20 minuuttia nostalgiaa. Sanottakoon siis heti alkuun, että ilman lobotomiaa tätä tupla-DVD:tä ei kerralla läpi katsele kukaan.
Led Zeppelinillä on taipumus venyttää viisiminuuttiset kappaleet varttitunnin teoksiksi, joten levyllä on hetkiä jotka tuntuvat pieniltä iäisyyksiltä. Ensikuulemalta hommassa ei ole sinällään mitään vikaa, mutta kun joka sama kuvio toistuu joka toisen biisin kohdalla, se alkaa ottaa pattiin. Toki Zeppelinillä on kahmaloittain hyviä kappaleita, mutta paljon on sekaan mahtunut myös päämäärätöntä jamittelua ja täytemateriaalia. Se oli sitä 70-lukua se, ja hei - meikäläinen diggaa 70-lukua, hemmetti.
Robert Plant on siitä erikoinen vokalisti, että minusta mies vaikuttaa lavaesiintymisessään ujolta. Maineeltaanhan Plant on musiikin historian röyhkeimpiä rock-kukkoja ja suoranainen rockjumalan ruumiillistuma. Ei minusta. Minusta Plant pidättelee esiintymisessään ja vaikuttaa suorastaan kankealta lavalla, vaikkakin suoriutuu reviiristään hyvin. Jälleen - asiat on laitettava 70-luvun mittakaavaan, eikä tässä nyt ole kysymys punkrockista. John Bonham puolestaan on pelottavan hyvä. Bonzo on kovaakin kovempi ja soittaa läpi kaiken esitetyn materiaalin kuin elukka, erittäin näyttävästi ja energisesti. Se taas puolestaan on hieman outoa, että basisti John Paul Jonesia ei juuri ole filmille eksynyt. On kuin Jones seisoisi koko ajan varjoissa ja olisi yhtyeelle vain sessiosoittaja, jolla ei nyt ole niin merkitystä. Harmi. Jimmy Page taas riehuu Les Paulinsa kera joka paikassa ja soittaa kitaraansa mm. viulun tapaan jousella, irroittaen siitä outoja ulkoavaruuden ääniä. Pagea DVD:llä esitellään enemmän kuin tarve vaatii ja järjellä olisi perusteltavissa.
Filmille on päätynyt livenäkin upeasti toimivaa klassikkotavaraa, kuten I Can’t Quit You Baby, What Is And What Should Never Be, Black Dog, Nobody’s Fault But Mine, Achilles Last Stand, Kashmir ja Whole Lotta Love. Moby Dickin taltiointi puolestaan on niin pitkä, että olisin voinut käydä ruokaostoksilla ja vielä palatessakin Bonhamin rumpusoolo olisi jatkunut.
Jokseenkin tylsistä ekstroista löytyy vanhaa promotavaraa kuten haastattelupätkiä. Pari musiikkivideotakin on joukkoon lisätty. Kun otetaan huomioon milloin ko. videot on tehty, ne ovat ihan OK, mutta paremmistakin biiseistä ne olisi voitu alun perin tehdä.
Nostalgiapaukkuna DVD on mahtava, mutta ähkyn välttämiseksi suosittelen nauttimaan sitä vain pieninä annoksina kerrallaan.
23.02.2004, Starbuck |
|
