Kansitaide Zeal and Ardor
Devil Is Fine
LP
[ Reflections Records ]

( 8½ )
Osta levy LEVYKAUPPA Äxästä!
01. Devil Is Fine
02. In Ashes
03. Sacrilegium I
04. Come On Down
05. Children's Summon
06. Sacrilegium II
07. Blood In The River
08. What is a Killer like you gonna do here?
09. Sacrilegium III

Zeal and Ardorin Devil Is Fine on erikoisimpia koskaan kuulemiani levyjä. Newyorkilaismuusikko Manuel Gagneuxin yhdenmiehenprojekti kutsuu musiikkiaan "Spiritual Black Metal Bluesiksi" ja luonnehdinta todellakin osuu kohdalleen. Myös Birdmask-nimisessä kokoonpanossa soittavan Gagneuxin outoakin oudompi musiikkihybridi syntyi puolivahingossa, kun hän maailman sekopäisimmällä nettifoorumilla 4Chanilla kysyi huvikseen, mistä musiikinlajista nyt biisin tekisi. Joku vastasi "nigger music" ja joku toinen "black metal" ja, maalimainosta lainatakseni, siitä se ajatus sitten lähti.

Gagneux itse sanoo tekeleestään: "I kind of wondered what would’ve happened if slaves would’ve rebelled in a similar fashion to Burzum or Darkthrone."

Aivan... kukapa ei moisia miettisi. No kuitenkin, ensi keväänä hemmolla on oltava livebändi kasassa, koska keikkoja on muun muassa Lontoon Camden Underworldissa ja Roadburn-festivaalilla. Vitsi lähti tällä kertaa vähän lapasesta.

Miltäpä tyypilliset norskiblackmetal-tremolokitarat sitten kuulostavat negro spiritualien ja Yhdysvaltain syvän etelän delta-bluesin taustalle soitettuna? Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä vastaus on hypnoottiselta. Jo levyn aloittava nimikkobiisi naulaa kuulijan paikoilleen. Gagneuxin ulvovassa, lähes hajoilevassa  laulussa on puuvillaplantaasiorjan sata vuotta vanha klangi. Äärimmäisen yksinkertaisia hoilotuksia säestävät, vuoroin esiin, vuoroin taas pimentoon vyöryvät kitarasurina-aallot luovat uhkaavan pilven, joka nostaa kaikki karvat pystyyn.

Gagneuxin vinksahtaneet eksperimentit eivä lopu pelkästään black metalin ja vanhan mustan rytmimusiikin naittamiseen, vaikka niissä levyllä painopiste onkin. Instrumentaali Sacrilegium I:ssä yhdistyvät dubstep-buildup, hip hop -rytmit ja Lähi-Idän minareettirukoukset. Children's Summonissa taas soivat yhdessä lapsellinen glockenspielillä soitettu popmelodia, sitä hurjalla imulla säestävät black metal -riffit, sokaiseva hyper-blastbeat ja laulajan roolissa mikäpä muukaan kuin gregoriaaninen munkkikuoro! Instrumentaali Sacrilegium II  puolestaan on glockenspiel-kappale ja Sacrilegium III soitettu Rhodes-pianolla. Niiden nätteihin säveliin voisi laittaa vaikka lapsensa nukkumaan... ellei tämä epäilemättä ahdistuisi niistä hengiltä.

Kaiketi ennenkuulumattomista tyyliyhdistelmistään huolimatta, Zeal and Ardor ei jätä mielikuvaa erikoisuuden tavoittelijasta tai taas yhdestä omasta mielestään nerokkaasta genrehybridimusiikin tekijästä. Niin vinoa kuin Gagneuxin blackmetalli (sillä sitähän tämä ytimeltään kuitenkin on, joskin hipsteriosaston sellaista) onkin, kaverin sovituskorva ei erehdy tyylien kirjossa kertaakaan. Levyn ainoa kappale joka ei syty omissa korvissani liekkiin, on kitaraltaan tahallisen riitasointuinen What is a Killer like you gonna do here?, vaikka onkin ihan yhtä vangitseva kuin muutkin biisit.

Suosittelen Zeal and Ardoria varauksetta melkeinpä kaikille jotka etsivät musiikista jotain mitä eivät ennen ole kuulleet. Devil Is Fine ei välttämättä ehkä kaikkien korvissa ole "hyvä" albumi, mutta onnistuneessa omituisuudessaan se on ilman muuta kuuntelemisen arvoinen. Takaan että aivan samanlaista musiikkia et ole kuullut koskaan missään muualla!


Zeal and Ardor's Devil Is Fine is one of the strangest albums I remember ever hearing. New Yorker Manuel Gagneux's one man project calls it's music "Spiritual Black Metal Blues" and the characterisation really hits the bullseye.

Gagneux, who plays also in a group called Birdmask, cooked up his odd music in part by accident when he, on 4Chan (the planet's most fucked-up net forum) asked other forum dwellers what sort of a song he should write next. Somebody answered "nigger music" and some other replied "black metal".

Gagneux himself says: "I kind of wondered what would’ve happened if slaves would’ve rebelled in a similar fashion to Burzum or Darkthrone."

Of course he did. Who wouldn't think about exactly that? At any rate, the dude now needs a live band, as he's got gigs lined up at e.g. London's Camden Underworld and the Roadburn festival. The joke has now officially gotten out of hand. Ok – so, how do typical norsecore tremolo guitars sound accompanying negro spirituals and the Delta blues of the deep south of the United States? Against all odds, the answer is "hypnotic". Already the title opening title nails the listener to his place. Gagneux' tattered howling has the sound of a cotton field slave from more than a century ago. Accompanying the extremely simple wailing are waves of buzzing guitars, undulating to and fro from silent darkness, creating a threatening aura that makes your bodily hair stand upright.

Gagneux' warped experiments don't end to just coupling ancient Afro-American rhythm music with black metal even though it’s the mixture of these two are that is the focus of the album. Instrumental tune Sacrilegium I joins hip hop beats and a dubstep build-up with a Middle Eastern minaret prayer. Children' s Summon, in turn, is a lighthearted pop tune played with a glockenspiel and poisoned by a driving black metal riff, a blindingly fast hyper blast beat and the singing is taken care by a... what else could it be, but Gregorian monk choir! Another instrumental, Sacrilegium II, is glockenspiel through and through, and Sacrilegium III sounds like a Rhodes. Both tunes are so pretty one could use them as nursery rhymes and put their children to sleep with them... except that the kids undoubtedly would get scared to death.

Zeal and Ardor's probably previously unheard genre combinations don't sound like the guy's being different just because of being different, or that he'd be another "genius doing his own genre hybrid" that no one else understands. As warped as Gagneux' black metal (for it is black metal in its core, even if more from the hipster side of the genre), the guys ear for arrangements never misses a beat, even with this plethora of genres. The sole song on the disc that doesn't quite fly in my books is What is a Killer like you gonna do here? with its deliberately dissonant guitar – not even if it is every bit as captivating as the rest of the songs.

I wholeheartedly recommend Zeal and Ardor to just about everybody who wants something from his/her music that they have never heard before. Devil Is Fine is not necessarily a "good" album in everybody's ears but in its peculiarity it is a roaring success and therefore well worth listening. This much I do guarantee: no way have you ever heard music exactly like this anywhere else before!



25.10.2016, Mape Ollila
https://www.facebook.com/zealandardor/ Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Osta Levykauppa Äxästä Lukukertoja : 3238
Palaa »