Kansitaide Astralion
Outlaw
CD
[ Limb Music ]

( 8½ )
Osta levy LEVYKAUPPA Äxästä! Osta CDON:ista
01. Deathphone (Final Destination)
02. Black Adder
03. Sacrificed & Immortalized
04. Be Careful What You Wish For
05. Nightmares Never Give Up
06. Wastelands Of Ice
07. The Outlaw
08. Ghosts Of Sahara
09. Heading West
10. The Great Palace Of The Sea

kesto 58:42

Pidän kovasti Astralionin loppuvuodesta 2014 julkaistusta debyyttialbumista, jonka sijoitin alle parin kuukauden tuttavuudellakin julkaisuvuotensa viiden parhaan levyn joukkoon. Nyt kun Hangon kohortti, Ian E. Highhill ja kumppanit yhtä yllättäen ilmoittivat keväällä julkaisevansa sille jo seuraajan, olin hieman huolissani, että eikö se biisinkirjoitus ollutkaan vielä käynnissä. No, katsotaanpa mitä esikoisen lailla tasan yhtä kamaliin kansiin on tarkemmin ottaen kääritty.

En tiedä viittaako ensimmäinen biisi lisänimellään teinikauhuleffojen sarjaan, mutta Deathphone (Final Destination) on aika epätyypillinen avaaja powermetallialbumille. Eikä niinkään reilun kuuden minuutin kestoltaan, mutta kappale vaikuttaa jotenkin... rauhalliselta? Ainakin Astralionille tuttuihin nopeuksiin verrattuna. Yhtälailla rauhallisen tyylikäs kertsi kuitenkin tenhoaa rumpujipoillaan, mutten (vieläkin kokematta olevan) keikkasetin ensimmäiseksi kappaletta itse olisi laittamassa. Vokalisti-Ianilla on aiemminkin ollut viittauksia Brittein saariin lyriikoissaan (esimerkiksi ensilevyn 1700-luvun Mary-lastenloru) ja nyt ollaan Musta Kyy -teemassa Black Adderilla, joka kyllä miellyttää sillä jo kaivatulla vauhdillaan, mutta lopullinen maton nykäisy jalkojen alta jää biisiltä tekemättä. Kolmas kappale, jonka nimeä ei kenenkään pidä kännissä lausuman, lähes seitsen- ja puoliminuuttinen Sacrificed & Immortalized tuntuu aluksi atmosfäärisine introineen olevan (jälleen) yllättävän rauhallinen sijoituspaikalleen. Kuitenkin se salakavalan rivakalla kompillaan nappaa kuulijaa selkärangasta, ja erityismaininta pitää antaa myös oikeaoppisille tilusooloille. Kas, hommathan alkoivat parantua!

Be Careful What You Wish For on puolestaan keskitempoinen, tarttuva jytistely, Astralionille suorastaan rankka. Se kuitenkin alkaa sellaisilla AOR-kiippareilla että sen perään odottaisi vieläkin konemaisempaa teknonjytkettä, kuten viime vuosina on niin asteen verran rokimmalla suunnalla kuin power metal -kollegoillakin ollut muotia. Astralionin kohdalla tällaisista virtauksista ei tunnu olevan pelkoa, vaan jo pelkkä bassareiden rällätys kertoo, että tyylitaju tässä perinteikkäässä genressä on hallussa. Vielä ei ole musiikkivideota tältä uudelta julkaisulta näkynyt, mutta sellainen on kuitenkin tulossa. Tästä kappaleesta sen voisi hyvin tehdä! Nightmares Never Give Up puolestaan riemastuttaa heti ja käy livakasti jalan alle, ihan kuten pitääkin. Kertosäe tarttuu heti mieleen juuri sillä totutunlaisella tavalla, mitä jo peräänkuulutin. Meinasi jo pelottaa, että maalasiko bändi itsensä debyytillä nurkkaan sen niin sanotun demokokoelmaefektin myötä l. miten ensijulkaisulle laitetaan useamman vuoden parhaat valinnat ja sitten iskee uupelo. Mutta ei nyt sentään. Nightmares Never Give Up on niin tyylipuhdas ja suvereeni kuin vain hevikappale voi olla. Olisiko jopa levyn paras? Suosikkibiisini joka tapauksessa tätä kirjoitettaessa.

Sitten seuraa epätavallisesti ainakin omasta mielestäni alkava slovari Wastelands Of Ice. Sen kanssa ei tulisi edes livenä myöhemminkään uni, vaikka kappale toisaalta ei tee muuta kuin täyttää rauhoittavan paikkansa. Se riittää. Nimibiisi jatkaa puolestaan juuri siitä, mihin Nightmares... jäi, sekin on albumin parhaita, sitä eeppiset kiipparisoundit vain korostavat, kuten myös kaikki soolorevittelyt. En tiedä mitä maan viralliset kitaraheerokset ovat Hank Newmanin työskentelystä mieltä, mutta tällaiselle epämuusikolle ja ahkeralle kuuntelijalle ne ainakin ovat virkistävän suoraviivaisina hyvinkin tehokkaita.

Olen aina ollut allerginen aavikko/Lähi-Itä luritteluille powerissani, jollaisella Ghosts Of Sahara nimensä mukaisesti alkaa, mutta se kuitenkin toimii sopivan mittaisen viiden minuutin kestonsa ajan, kunhan saa säkeistöjen jälkeen taas vähän liikettä soittajiin. Parinkin jäsenen entisen porukan Olympos Monsin myös käyttämien efektien tapaan hevosenlaukalla täyteen laukkaan(!) lähtevä Heading West on sinänsä kelpo biisi, mutta olisi debyytillä kuulunut levyn heikoimpaan kolmannekseen. Soolo-osiot tosin myllyttävät kilpaa rumpujen kanssa, mistä pitää aina antaa plussaa!

Kymmenminuuttinen päätöskappale The Great Palace Of The Sea heittää heti alkuun meren äänien päälle kaunista kelttimelodiaa joka jatkuu lähes saumattomasti myös nopeamman tempon käynnistyessä. Kappaletta on jostain kumman syystä verrattu Alestormiin, mutta itse löydän niin temaattisesti kuin melodioiden käytöstä enemmän yhtymäkohtia Tampereen Dreamtalen mahtavan 2013 World Changed Foreverin tunnelmiin. Leppoisiin soitteluihin loppuvan biisin aikana ollaan samaan tapaan seiloriteemojen äärellä kuin ensilevynkin pitkässä eepoksessa. En vielä tiedä mikä alus tämä nyt mainittu "queen of steel from the Irish sea" oikein oli, mutta bändi onnistuu paremmin tällä toisella yrittämällä, jos suora vertaus edellä mainittuun Last Man On Deckiin sallitaan. Samoin tuntuu, että vähän debyyttiä paremmaksi yltää itse albumikin joka vasta keskivaiheilla alkoi osoittaa odottamaani tarttuvuutta. Kuten edellisenkin levyn arviossa sanoin: näin vilpittömän iloisesta meiningistä on hankalaa olla pitämättä.



14.05.2016, Jussi Kallinen
Muita levyarvioita Imperiumissa Lisää »
Astralion
Astralion
[ CD ]
http://www.astralion.org/ https://www.facebook.com/AstralionBand Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Osta CDON:ista Soita Spotifyssa Osta Levykauppa Äxästä Lukukertoja : 2906
Palaa »