Kansitaide Jess And The Ancient Ones
Second Psychedelic Coming: The Aquarius Tapes
CD
[ Svart Records ]

( 8 )
Osta levy LEVYKAUPPA Äxästä! Osta CDON:ista
01. Samhain
02. The Flying Man
03. In Levitating Secret Dreams
04. The Equinox Death Trip
05. Wolves Inside My Head
06. Crossroad Lightning
07. The Lovers
08. Goetia of Love
09. Goodbye to Virgin Grounds Forever

Lavea ja rönsyilevä tuplalevy vaatii lavean ja rönsyilevän arvostelun. Tämä tuli tajunnanvirtana aivoista sormien kautta näppäimistölle levyn soidessa. Rehellinen ensivaikutelma, mitään lisäämättä, mitään poistamatta.

Kello. 1.38. Levy soimaan. Hyvin alkaa. Biisin nimi on Samhain, niin kuin se Danzigin toinen bändi. Tämähän on menevää musiikkia! Ei mitään kuolemattomia riffejä tässä ekassa, mutta väkevää soittoa. Rautainen rumpali! Itse Jess alkaa laulamaan kunhan vauhtiin päästään. Sanat menevät vähän ohi, ei ole arvostelukappaleessa mukana. Kai ne nykyään netistä löytyisivät, mutta näillä pelimerkeillä mennään, nyt kuunnellaan levyä, ei selata nettiä. Ja tätä arvostelua tässä samalla kirjoitan. Ekassa biisissä on loistava outro! Lopun yksinäinen kitarafraasi on kuin avain kääntyisi kauan suljettuna olleessa lukossa, nyt on ovi auki. Come on levy, vie minut mielen syvyyksiin!

1.45. Hyvin miksattu levy, tosin vähän enemmän saisi olla keskialuetta niin olisi enemmän rouheutta. Rummut vanhahtavasti suhteellisen taustalla, ja yleensäkin äänikuva sameampi ja tuhnumpi kuin ekalla levyllä, ja tämä on ehdottomasti positiivinen seikka. Kolme kitaristia ja urkuri, ja silti saa hyvin selvän kaikesta. Vaikka en minä kyllä kovin usein erota sitä kolmekitaraisuutta. Tai kuuluuhan noita kitaroita, mutta ei kyllä kauheasti ole vielä hyödynnetty laajan kokoonpanon mahdollisuuksia. Mut vähät siitä, jytisee kumminkin, kokonaisuus kuulostaa hyvältä. Sehän se ratkaisee. Näillä kelpaa mennä, ei sitä ole pakko koko ajan kikkailla. Kertoo kuitenkin kaiken tarvittavan kakkosbiisi The Flying Manista, että sen aikana ehtii tämmöisiä miettiä. Itse biisissä ei ole mitään kuolematonta. Kelpo jytinää, rauhallisemmalla tempolla kuin ekassa stygessä.

Jahas, biisi vaihtuu, In Levitating Secret Dreams. Hei, tokaan säkeistöön mennessä on selvää, että tämä on paras biisi tähän mennessä! Mystinen ja pahaenteinen fiilis säkeistöissä, ja kertsissä jopa Mamas & The Papasin henkeä. Jessin ulvonta pitää tosin huolen, ettei mene söpöilyn puolelle touhu. Väkevää itsensä likoon panemista solistilta kyllä. Jaa, biisissä kuuluu välillä samplattuja puheosuuksia, jotain haposta siellä selitetään. Levitoidaan salaisia unia!

1.51. Ja sitten lähtee The Equinox Death Trip. Päiväntasauksen kuolitrippi. Taas tomikomppia. Savolaisten hevijätkien okkuttibändin versio krautrockista! No, kertosäkeeseen mennessä mielleyhtymä haihtuu, mutta on siinä samaa henkeä. Tyylikkäästi otettu vaikutteita siltä suunnalta, ei mitenkään alleviivaavasti. Tästä biisistä puuttuu yhtä tiukka kertsi kuin edellisestä, vähän jää lussuksi. Tulee muuten kunnon synafantasiointia väliosassa! Välillä käy mielessä olisiko bändi parempi ihan vaan kitarabändinä, tuo synailu ei joka kohdassa ihan saumattomasti mahdu mukaan, mutta tähän biisiin tuo ufoilu istuu. The Equinox Death Trip ei nyt niin kummonen biisi ole, mutta tätäkin kuuntelee ihan mielikseen, koska yhteissoitto kulkee lennokkaasti, ja varsinkin lopun kasvavaan kelluntaan on hieno uppoutua. Juna sukeltaa usvaan. Olisi ehkä liioittelua puhua sibeliaanisesta outrosta, mutta hieno kohta. Joka loppuu mittaansa kasvettuaan tussahtaen. Kuolutrippailija kaatuu naamalleen turpeeseen. Ihmeelliset värit loistavat taivaalla.

1.57. Wolves Inside My Head  lähtee. Totuus on kaasukammiossa. Totuus on ollut teurastamossa! Totuus on reservaateissa. Totuus on rakentanut rautateitä. Tällaista synkkää lamenttia heittää puhesamplen vihainen amerikkalainen mies. Onko se joku levynkannen timantissa leijuvista naamoista? Hieno kansi muuten. Kotikutoinen. On naamoja, nymfejä, silokkeja ja taivaalla kaksi kuuta. Ja värisävyt täsmäävät soundien väreihin, tosin kuulokuva on hieman oranssisempi kuin tumma kansi. Every day every reality is a new reality. Täytyy sanoa, että ei tämäkään ole mikään kuolematon biisi. Viidestä biisistä kaksi on ollut oikeasti tosi hyviä, Samhain ja In Levitating Secret Dreams. Suuria odotuksia kohdistuu massiiviseen päätösbiisiin Goodbye to Virgin Grounds Forever, joten lähdetään siitä, että se jää, mutta näistä normaalimittaisista biiseistä olisi huoletta voinut karsia ainakin kolme tähän mennessä. Uskon kuitenkin, että edessä on tällä osumaprosentilla vielä ainakin pari kovaa biisiä, joten niistä saisi hyvän A-puolen ja B-puolelle sitten tuo eepos. Näin olisi pirun timmi yksöislevy kasassa, ei tähän ole riittänyt A-luokan sävellyksiä koko levyn matkalle. Kuitenkin selvästi on näpeissä kyky tehdä myös kovia biisejä, kannattaisi varmaan keskittyä niihin! Tuliko tuplalevyn teko vastaan liian aikaisin? George Harrison panttasi biisejä triplalleen melkein koko siihen astisen elämänsä (jos vähän kärjistetään), ja se oli sentään George Harrison. Tekee tuplan sitten kun priimaa on riittävästi koko sen mitalle. Mutta ovat suuremmatkin epäonnistuneet. Joku Physical Graffittikin sisältää aika monta kuollutta hetkeä. Toki se on tavallaan kiinnostavaa kun jätkät soittelee jotain boogieta Stun kanssa, ei siinä. Kyllä maailmaan biisejä mahtuu, mutta jos haluaa tehdä kuolemattoman levyn joka saa viisi tähteä ja kympin niin ne biisit, ne biisit!

Seuraavaksi on vuorossa Crossroad Lightning. Tässä on melodisin kertsi tähän mennessä. Tenhoava biisi. Tämä varmasti avautuu ajan kanssa enemmän. Jännä muuten, vaikka bändin musiikki on omasta soundista huolimatta kuitenkin aika retrorockia, niin nämä biisit kulkevat järjestään suoraa, sellaista vähän reilua Sweet Child of Mine -tempoa. Yleensähän tämän alan bändeillä on ainakin muutama biisi shufflea, sellaista hevishufflea. Eikö löydy rhythm ’n’ blues taustaa? Musa ei ole niin laidbackia kuin esikuvilla, tässä mennään sellaisella hevi- tai punkhenkisellä etukenolla, joka on omiaan tuomaan kiihkeän hermostunutta kutinaa musiikkiin. Seuraava biisi, The Lovers, on hyvä esimerkki tästä. Oho, kertsi (vai onko se väliosa?) pääsee yllättämään! Suorastaan musikaalihenkinen, hienoa! Tämä biisi on ehdottomasti niitä jotka saisivat jäädä sille yhden LP:n mittaiselle, tiivistetylle versiolle. Jota tuskin enää tehdään, kun tämä nyt tuplana on julkaistu. Ja hyvä niin, who am I to judge? Mielikseen tätä kuuntelee, ei 66 minuuttia elämästäni tunnu mitenkään uhraukselta.

2.15. Täytyy kyllä vielä kehaista Jessiä, on nimittäin kova laulaja. Välillä käy mielessä että saisiko äänessä olla hieman enemmän särmää, mutta seuraavassa hetkessä tajuaa että ei,  ihan tuo oma soundi on niin hyvä että ei tarvitse pyrkiä enää siihen taikka tähän. Nuotteihin osutaan ja viimeisten kertsien fiilistelyt tulee jumalauta syvältä! Vaikka sattuisi kohdalle joku vähemmän ikimuistoinen biisi niin Jess tekee kaikkensa niidenkin eteen. Vähän kuten Elvis. Vaikka 60-luvun soundtrack-leffoilla on Elviksellä suorastaan luokattomia biisejä, niin silti laulutulkintaan ammennetaan kaikki mitä irtoaa, biisin suomissa puitteissa. Jessissä on vähän samaa. Nyt muuten tajuan miksi nuo jotkut biisit ovat tuntuneet vähän turhilta. Melodiat jäävät niissä vähän vajaiksi. Riffipuoli katsottu kyllä kuntoon, mutta laulumelodioita sietäisi vielä hioa. Tai sitten pitäisi vetää bluesisti niin että koko ajan tulee sitä fiilistelyä, eikä mennä vaan sitä vaisua melodiaa. No, minä olen levyarvostelija, en tuottaja, mutta tällainen tuli mieleen, että jos jossain kärsisi parantaa niin siinä. The Loversissa ei ole kuitenkaan tätä ongelmaa. Vaikka kappaleen nimi onkin levyn lattein, sisältö on kaukana siitä.

2.21. Nyt soi Goetia of Love. Koettiako rakkautta? Hei, tämä muuten on shuffle. Taittuu näköjään sekin. Vaan eipä ole tämäkään laidback! Paitsi väliosassa nojaillaan taakse hieman enemmän. Give the bass player some, yeah! Ja hei synatyyppi, nyt kyllä pistää korvaan tuo jatkuva kuviointi, tämä musiikki hengittäisi paremmin jos useammin mentäisiin vain kitaroilla, tai tulisi vaihteeksi vaikka ihan pianoa. Let it breathe! Vaikka onkin iso kokoonpano, sen täytä iskuvoimaa voisi pantata välillä enemmän. Ei iskisi puudutus. Sitten kun lävähtäisi täydellä paletilla, niin kypäränräjäyttävä vaikutus olisi sitä suurempi.

2.23. Hei, nyt sitä pianoa tulee! Goodbye to Virgin Grounds Forever, kaikissa ennakkopuffeissa ja muissa jutuissa mainittu 22-minuuttinen eeppinen päätösbiisi. Alkaa siis pianolla, huilu ui mukaan. Vai onko tuo mellotron? Tiedä häntä,mutta puhutaan nyt kuitenkin huilusta. Hartaasti maalaillaan, mutta 22 minuutissahan ehtii tehdä sitäkin. Siinä kahden minuutin paremmalla puolella tulee muu bändi messiin. Hieno säkeistö, sähköpianon upottavan patjan päällä kitarat rähjäävät, mutta jotenkin alistuneesti. Fiilis on kuin pilkun jälkeen paikallisessa. Juopunutta puheensorinaa, tunnelma on bluesia vaikka nuotit eivät aina olisikaan. Mutta sitten! Aamu saapuu. Huilu on kuin säde likaisen ikkunan raosta, ja yhtäkkiä koko huone kylpee valossa. Hienoja Stevie Wonder -henkisiä kommentteja omalle laululle heittelee Jess, moniraitatekniikan ihmeitä. Taustalauluja olisi muuten ollut vara hyödyntää paljon enemmänkin, tekevät ihan eri lailla avaruutta ja isoutta musiikkiin kauniisti soivat ihmisäänet kuin joku ainainen juustoinen retrosyna. I’m looking at you, herra kosketinsoittaja! No ei, hyvä jätkä sä oot. Mutta kolmannelle pitkäsoitolle voisi sovittaa musaa vielä enemmän, ehkä joskus jopa karsimisen kautta. Tästä taisin tuolla jo mainitakin. No, toistuva ajatus on se mieltä painava ajatus, sitä ei pidä tukahduttaa, se pitää ottaa käsittelyyn. Kitarat pelaavat kyllä orgaanisesti yhteen. Hienoa kudelmaa.

2.30. Minne tämä biisi menee? Koko ajan tässä edetään jonnekin, mutta minne? No, se selviää aikanaan, tätä on vielä vartti jäljellä.

2.32. Nyt heitetään hyvästejä neitsytmaille. Taustalla soi haikea fanfaari, kuin muistumana Sibeliuksen seitsemännestä sinfoniasta. Ei tässä ihan samoja sfäärejä tavoiteta, mutta se päämäärä on sama. Ihminen katsoo ylöspäin ja yrittää pukea näkemänsä säveliksi. Sibeliuksen kaltaisia neroja ei synny kovin montaa vuosisadassa, joten ei bändi millekään amatöörille häviä. Eikä näkyjen näkeminen ole kilpailua. Kukin omansa kokee, näkee, ja ääniksi pukee. Pian seuraa ensimmäisen osan loppu. Hiljaisuus. Ja sitten pianoarpeggio alkaa manaamaan esiin uutta aamua – vai sittenkin pimeitä voimia? Jotain alkaa nousta maan alta, jotain pahaenteistä. Solisti loitsii päälle jotain mystistä, kyllä tässä on nyt rituaali käynnissä. Millaiset voimat sieltä vapautetaan? Miten tässä käy? Mielen ytimeen jos tahtoo, niin matkassa on aina riskinsä. Sieltä voi löytyä jotain sellaista, mikä pelottaa. Nyt eksytään. Paniikki. Pulssi alkaa kohota. Ajatukset valosta risteilevät ilmassa, mutta niistä ei saa kiinni. Torvet alkavat kammeta esiin synkän usvan seasta. Ei perkele, onko se menoa nyt? Ei, kyllä tästä noustaan! Yhtäkkiä ollaan taas tasaisella, aletaan tarpoa eteenpäin. Huh, mitä helvettiä äsken tapahtui? Kuumottava episodi. Lauluun laitettu tyylikäs kaiku häiritsee hieman sanojen ymmärtämistä. Mutta ne voi lukea kansista. Paitsi tämän promon kansista ei tietenkään voi. Nyt tulee taas samplattua jorinaa. If waking up never happened… That’s such a curious thought. Sairasta naurua! Mutta: ”Death is not the end.”

2.40. Goodbye virgin grounds. Virgin grounds, I see you. Ollaanko tässä menossa sotaan vai jo sodassa? Ketä vastaan? Itseä? Viattomuutta? Sen menettämistä? Onko tässä käynyt niin, että kun oman mielen ytimen Pandoran lipas on avattu, ei sitä ole enää sulkeminen? Viattomuus on menetetty, what is seen can not be unseen. Ehkä. Mutta sovinto on mahdollinen! Täytyy vain ottaa asioihin uusi näkökulma. Riitasoinnut tyyntyvät, ja kaikkensa antanut etsijä kaatuu pianon hellille käsivarsille.

2.42. Ja sitten: uusi aamu. Se tanssii! Ja näkee unta! Sekoilu seestyy, mutta elämä jatkuu. Neitsytmaat on nyt hyvästelty, mutta kuolema ei ole loppu. Näin minulle sanotaan. Herätään nurmikolta jolta kaste on jo kuivunut. Ehkä nähdään joskus siellä jossain. Until the death of self, I believe in you. Kertoja laulaa itselleen käytyään syvällä. Hieno biisi, melkein jopa kestonsa mittainen. Eikä edes ollut mikään palikoista koottu proge-eepos, jossa tulee vaan osaa osan perään, tässä oli selvä dramaturgia ja ainakin kaari, vaikka sitä ei ehkä saatukaan jännitettyä lakikorkeuteensa - musiikissa se suurin kliimaksi meni ensikuulemalla ohi huomaamattomasti. Mutta nyt puhuu kriitikko, tuolla hieman aiemmin puhui biisin kokija, ja täydestä näytti menevän silloin. Tästähän erottui selvä teema. Pyhäinpäivän aikaan, tai siinä syyspäiväntasauksen jälkimainingeissa, hankkiudutaan psykedeelisesti siunattuun tilaan, ja käydään läpi kaikki mielen ja matkan tasot pohjamutia myöten. Levitoinnista susien armoille ja takaisin, universaalin rakkauden ajatuksen lämmittäessä kuitenkin mielen sopukoissa. Lopussa vedetään langat yhteen ja tiivistetään kosminen kokemus 22 minuuttiin. Ei tästä kyllä kunnianhimoa puuttunut.

2.46. Jahas. Se loppui. Olo ei ole yhtä uupunut kuin 66 minuutin levyn jälkeen usein on. Hyvän levyn merkki. Olisi tämä ollut parempi n. 20 minuuttia lyhyempänä, se olisi jättänyt halun saada lisää. Nyt olo on sopivan kylläinen. Niin, arvosana. No sanotaan vaikka kasi. Tekisi mieli antaa enemmänkin, mutta numeroilla kun pelataan niin mennään matematiikan lakien mukaan, ja muutamat mitäänsanomattomat biisit vetävät arvosanan juuri kiitettävän alapuolelle. Mutta hei, tähdiksi muutettuna sekin olisi neljä tähteä! Kasi, ei huono, hoppee ei oo häppee, silver ain’t shame. Yhteenvetona todettakoon, että jos hyvä trippitarinajytä kiinnostaa, niin Jess and the Ancient Ones on varma valinta, kyllä minä tästä levystä tykkäsin. Pitää kuunnella kohta uudestaan.

8/10
Jukka Nissinen


Deathchainista tutuksi tullut kitaristi Thomas Corpse tuottaa Jess and The Ancient Onesin kera hieman erilaista soundia. Bändi julkaisi vuonna 2012 debyyttiinsä, herätti mukavanlaista huomiota ja avasi tien bändille muun muassa Jenkkeihin, jossa he kiersivät yhdessä King Diamondin kanssa. Kelpo lähdöt kuopiolaisilta.

Viime vuoden puolella Jessit julkaisivat kakkoslättynsä Second Psychedelic Coming: The Aquarius Tapes, joka jatkaa samaa psykedeelisen rockin tietä. Levy on hienosti sävelletty, soundimaailma uskomattoman rikas ja solisti Jessin laulutyöskentely kauttaaltaan todella upeaa. Hänen äänensä on biisien ehdottomasti kantava voima. Levy onnistuu juuri siinä, mitä bändi on lähtenyt hakemaan: se antaa ravintoa kuulijan aisteille.

Kitara on kappaleissa vahvassa osassa. On akkaria, riffiä ja wah-wahia, mutta levyllä on mojova läjä kaikkea muutakin. Koska seikkaillaan psykedeliassa, koskettimet tuovat luonnollisesti omat sumuiset sävynsä tunnelmaan. Soundimaailman laajuus aiheuttaa sen, että levy vaati melkoisen määrän kuuntelukertoja. Erityisesti tämä vaatimus pätee levyn massiiviseen päätösraitaan Goodbye to Virgin Grounds Forever, joka reippaan 20 minuutin mitassaan ei oikein millään tahdo aueta. Levyn kerta toisensa jälkeen koluaminen on kuitenkin ehdottomasti vaivan arvoista.

Levyn ehdoton kohokohta on Crossroad Lightning; biisissä on yksinkertaisesti rytmi kohdallaan ja sen varaan rakennettu sävymaailma on huippuunsa hiottu. Rytmi- ja liidikitaran sävelet tukevat hienosti toisiaan ja välillä etualalle nouseva bassokuvio koukuttaa kuulijaa, hennosti särkevän vokaalityöskentelyn johtaessa tietä kohti kosmista tunnelmaa.

Kyllähän tässä tekisi mieli ottaa pullo punkkua, poltella ringissä vesipiippua ja keskustella totuuden anatomiasta...

8-/10
Henry Lunabba



23.04.2016, Jukka Nissinen / Henry Lunabba
Muita levyarvioita Imperiumissa Lisää »
The Horse And Other Weird Tales
The Horse And Other Weird Tales
[ CD ]
Castaneda
Castaneda
[ 10" ]
Astral Sabbat
Astral Sabbat
[ MCD ]
Jess and the Ancient Ones
Jess and the Ancient Ones
[ CD ]
13th Breath of the Zodiac
13th Breath of the Zodiac
[ 7" ]
https://www.facebook.com/jessandtheancientones/ https://jessandtheancientones.bandcamp.com/album/second-psychedelic-coming-the-aquarius-tapes Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Osta CDON:ista Soita Spotifyssa Osta MORE MUSIC:ista Osta Levykauppa Äxästä Lukukertoja : 3237
Palaa »