|
01. Tooth and Nail
02. Tangled In The Web
03. All I Want
04. Kiss Of Death
05. She’s Evil But She’s Mine
06. Relax
07. Cold Is The Heart
08. Breaking The Chains
09. When Darkness Calls
10. River Of Love
11. Wicked Sensation
12. Paris Is Burning
13. The Secret
|
Niin, ensimmäisenä herää kysymys mitä järkeä on uudelleenlämmittää Dokkenin/Lynch Mobin vanhoja biisejä, kun edelleen liikutaan suht samoissa kaavoissa? Toisaalta uudet versiot voivat joskus myös yllättää, mutta ensimmäisenä ihmetytti mikä on ajatus homman takana. Dokkenin versioissa kun ei paljoakaan ole vikaa, tosin ensimmäiset kaksi levyä eivät ikinä päässeet aikalaisleimastaan eroon, soundit olivat kovin tyypilliset 70-80-luvun taitteen ajoilta, kevyen viihteelliset eivätkä mitenkään hevit. Lynch Mobin aiemman tuotannon soundeissa ja biiseissäkään ei ole moittimisen varaa paljoakaan. Tämä levy ei yllätä millään strategisella mitalla antaen samalla hyvän syyn sen tekoon.
Ensimmäinen juttu joka erottaa REvolutionin vanhoista versioista on biisien pelkistetympi muoto ja toisenlainen, rosoisempi soundimaailma. Se ei kuitenkaan välttämättä ole se pelastava enkeli, biisit silti tuntuvat junnaavan ajoittain paikallaan ja menoa ei paranna sekään, että uusi soundimaailma on suhteellisen kolkko. Kuulokkeilla kuunnellessa ei kovin lujalle voinut nuppia vääntää. Levy on muutenkin hitusen vinksahtaneesti miksattu, Lynchin ollessa bändin pääpiru kitara ei kuitenkaan saa ansaitsemaansa huomiota, vaan sitä saa ajoittain tihrustella kuulotorven kanssa muiden instrumenttien möykätessä päälle.
Levyn raikas tuulahdus, todellinen relabiisi jo nimensäkin mukaan on "Relax", "The Secretin" lopettaessa levyn samaan fiilikseen. Meininkiä kehiin heittää "When Darkness Calls", levyn jo ollessa ehtoopuolellaan, mutta parempi sekin kuin ei mitään.
Lynch Mob on aina omannut bluesrock-vaikutteet musiikkissaan ja näihin Dokken-uusintaversioihinkin on sitä dumpattu siinä mitoin, että biisit kuten "Kiss Of Death", "Breaking The Chains" ja "Paris Is Burning" kuulostavat melkeinpä Mob-tuotannolta. Sillä tutulla, raskaalla Mob-groovella ja jamituksella höystettynä. Nämähän tosin ovat Lynchin käsialaa jo alkuajoista, mutta Dokken oli Dokken ja siellä loisti jokainen jäsen omilla taidoillaan ja Don Dokken persoonallisella äänellään. "Tooth And Nail" tosin on väännetty alkuperäistä menevämpään muotoon, kyllä tällä energialla jonnekin pääsee, ja "Breaking The Chains" kuulostaa jo joissain määrin toiselta biisiltä, alkuun sitä ei ihan uskoisi samaksi biisiksi.
Bändissä on ensimmäisen levyn, "Wicked Sensation", jälkeen vaikuttanut laulussa Robert Mason ja rummuissa Fro-heppuli (Frodo Reppulin kadonnut veli?), eikä jäsenissä sinänsä ole valittamista. Tosin pidin enemmän Oni Loganin äänestä, mutta Masonin karheanpehmoinen ääni toimii myös, väliin ex-Skid Rown Sebastian Bachia muistuttaen. Ei hän siitä huolimatta saanut biiseihin samaa tunnelmaa kuin Logan.
Lynch Mob on aina leimautunut joissain määrin tusinakamaan, muutamien helmien pelastaessa tilanteen, mutta siitä huolimatta se on silti ollut ihan piristävää kuunneltavaa. "REvolution" taitaa kuitenkin olla aika turha teos, bändin omien biisienkin uusintaversioiden hävitessä vanhoille versioille, kuten "Wicked Sensation" todistaa erittäin hyvin. Kyllähän tämä ihan seesteiset fiilarit antaa eikä rassaa nuppiakaan, mutta ehkä silti jättäisin kaupan hyllylle, tämä ei kokonaisuutena tarjoa mitään uutta ja kuten minulla kävi, mikään ei edelleenkään voita vanhoja versioita. Nostalgiaa kun harvoin voittaa mikään.
12.12.2003, Satu Reunanen |
|
