Millä tavalla kanadalainen Nickelback eroaa lukemattomista muista amerikkalaisen radiohardrockin tarjoajista? Miksi se on niistä Staindin ohella ehkä suurin? Mutta miksi se, toisin kuin em. Staind, vetoaa jossakin määrin myös metalliyleisöön? Syynhän on pakko olla MTV. Mutta miksi juuri Nickelbackin videot ovat päässeet MTV:llä voimapyöritykseen vahvistanaan yhtyeen levymyyntiä?

Siksi, että Nickelback on nykyisellään jo brändi. Se myy jo pelkästään nimenään. Sen nimi lähtöarvoisesti tarkoittaa huippuluokkaisesti tuotettuja äänitteitä ja lyyrisena aihealueena aina yhtä ajankohtaista ihmissuhdevikinää. Tämän musiikinlajin kroonisesti pinnalla pitämistä varten länsimaista löytyy uusiutuva luonnonvara nimeltä ihmissuhteissaan eksyksissä olevat teinit, josta tämäntyyliset yhtyeet ja niiden levy-yhtiöt osaavat ammentaa vauratensa. Kun ko. musiikin kohderyhmä kuvittelee löytävänsä Nickelbackin lyriikoista vastauksia hämmennykseensä, brändi ruokkii itse itseään ja kuin ikoni, jälleen muutaman teinin makkarin seinälle nousee Chad Kroegerin ymmärtävien kasvojen kuva.

Ok, brändiajattelu ja kyynisyys sikseen... Nickelback tekee varsin harmitonta, nykyaikaista easy-listening hardrockia ja tekee sen hyvin. Yhtyeellä on joko harvinaisen onnekas putki päällä, tai pistämätön korva keksiä jokaiselle levylleen se yksi ralli, jonka videolla saadaan platta myymään hirveitä määriä. Tämäntyyliseen musiikkiin kohdistamastani sarkastisuudesta huolimatta veikkaan ihan piruilematta, että bändillä on korvaa hiteille, sillä tämänkin levyn "Someday" on murheellisine videoineen ihan mainio biisi. Kokonainen levy sitä samaa on kuitenkin ehkä liikaa näille korville.

Nickelback on kuin McDonald'sin eväät: harva niitä suurimpana herkkunaan nauttii, mutta jos tätä esimerkiksi radion kautta tarjotaan, eipä se kanavan vaihtamiseenkaan pakota, paljon pahempaa kuraa radio yleensä sylkee. Parasta Nickelbackissa on kuitenkin se, että ehkä heidänkin musiikkinsa kautta jotkin MTV-addiktiteinit löytävät lyhyin askelin paremman musiikin pariin.