|
CD1:
01. Tie Dye On The Highway
02. Upside Down
03. Promised Land
04. Tall Cool One
05. Dirt In A Hole
06. Calling To You
07. Palms
08. If I Were A Carpenter
09. Sea Of Love
10. Darkness, Darkness
11. Big Log
12. Ship Of Fools
13. I Believe
14. Little By Little
15. Heaven Knows
16. Song To The Siren
CD2:
01. You'd Better Run
02. Our Song
03. Hey Joe
04. For What It's Worth
05. Operator
06. Road To The Sun
07. Philadelphia Baby
08. Red For Danger
09. Let's Have A Party
10. Hey Jayne
11. Louie, Louie
12. Naked If I Want To
13. 21 Years
14. If It's Really Got To Be This Way
15. Rude World
16. Little Hands
17. Life Begin Again
18. Let The Boogie Woogie Roll
19. Win My Train Fare Home (Live In Timbuktu) |
Levy-yhtiö on varmuuden vuoksi varustanut tämän digipackin tarralla, jossa selvitetään, että kyseinen tuplalevy on samalla myös kokoelmalevy, eikä suinkaan esimerkiksi uusi studiolevy. Kerrottakoon vielä mahdolliselle levyarvostelun lukijalle se, että Robert Plantin musiikkia on
lähestulkoon mahdotonta kuvailla, sillä tuplalle valitun 35:n kappaleen joukkoon mahtuu rockia,
rock'n'rollia, kasaridiskoa, ambienttia, itämaisia sävyjä, etnoa sekä vanhaa ja modernia bluesia.
Ensimmäinen levy on enemmän Very Best Of-tyylinen läpileikkaus Robert Plantin soolotuotannosta vuosilta 1983-1993, sekä vuosilta 2002-2003. Varsinaista Page/Plant -materiaalia vuosilta 1994-2000 ei ole mukana. Kappaleet eivät myöskään ole kronologisessa järjestyksessä, ja kiitos remasterointitekniikan jotkut biisit kuulostavat aivan tuoreilta ollakseen jo 20-vuotta vanhoja. Esimerkkeinä tästä toimikoon vaikka biisit Little By Little (1985) tai Big Log (1983). Sen sijaan uudelleenmasterointitekniikallakaan ei pystytä häivyttämään mitä pöyristyttävimpiä kasarirumpusoundeja, jotka pilaavat Now And Zen -levyn (1988) kappaleen Tall Cool One aivan kokonaan. Sen sijaan toinen Now and Zen -levyltä napattu hidas kappale Heaven Knows taas toimii.
Pictures At Eleven -levyltä vuodelta 1982 ei kokoelmalle ole kelpuutettu yhtään kappaletta, ja vuonna 1983 ilmestyneeltä The Principle Of Moments -levyltäkään ei ole kelpuutettu mukaan kuin jo aiemmin mainittu Big Log -kappale, joka on kyllä aivan hyvä. Jos Led Zeppelin olisi tehnyt comeback-levyn vuonna 1993, olisi se varmastikin kuulostanut vuonna 1993 ilmestyneeltä Fate Of Nations- levyltä, jolta on mukana hienot If I Were a Carpenter, Promised land ja I Believe -kappaleet. Yhteistyötä Zeppelin-kitaristi Jimmy Pagen kanssa oli viritelty jo vuonna 1984 Honeydrippers-nimikkeen alla, jolta on mukana 50-luvun rokkenrolli Sea Of Love. Vuonna 1994 Robert Plant kasasi Zeppelin-kitaristi Jimmy Pagen kanssa Page/Plantin, ja näin ollen Plantin sooloura oli katkolla noin kahdeksan vuotta. Vuonna 2003 ilmestyneen Dreamland-levyn sessioista on mukaan otettu myös pari harvinaisempaa/ennenjulkaisematonta biisiä: diskoralli Upside Down, josta en ymmärrä yhtään mitään, sekä Song To The Siren, joka ei paljoa sykäytä. Sen sijaan hidas Darkness, Darkness on hieno, tunnelmallinen kappale jonka Plant tulkitsee todella upeasti. Harmi, ettei kappale ole miehen itse säveltämä.
Siinä missä ensimmäinen levy oli enemmän Best Of-tyylinen kokoelma, kakkos-CD:llä onkin jo kosolti harvinaisuuksia ja Plantin rakkaus omia esikuviaan kohtaan tulee selväksi: ne ovat blues ja rock'n'roll. Levyn aloittaa Robert Plantin ensimmäinen singlejulkaisu You´d Better Run vuodelta 1966, jota on vaikea tunnistaa tulevan Led Zeppelin-laulajan ääneksi. Vuodelta 1967 on mukaan kelpuutettu Our Song, For Whats Its Worth sekä Jimi Hendrixin tunnetuksi tekemä Hey Joe, jossa Plantin ääni on jo selvästi tunnistettavissa. Vuodelta 1968 oleva kappale Operator on sitten sitä bluesia, mitä myöhemminkin oli kosolti Led Zeppelin -levyillä. Siinä missä ensimmäisen levyn kappaleet eivät olleet kronologisessa järjestyksessä, kakkoslevyn materiaali taas puolestaan on. Ennenjulkaisematon 1983-vuoden Road To Sun on kestänyt musiikillisesti ajan hammasta yllättävän hyvin. Vuonna 1985 Porky´s Revenge -soundtrackia varten tehdyn Philadelphia Babyn täytyy olla pelkkä vitsi, vaikka onkin kuriositeetti. Robin Georgen 1988 tekemä ennen julkaisematon, outo diskobiisi Red For Danger, Jools Hollandin soololevylle tehty Let The Boogie Roogie Roll, ja harvinainen havaijikitara/rock'n'roll-ja Lets Have A Party vuodelta 1990 saavat minut lähinnä vaivautuneeksi. Tosin artisteilla on täysi oikeus toteuttaa itseään levyttämällä aivan mitäänsanomattomia terapiakappaleita lähinnä itseään ja kavereitaan varten ja se heille suotakoon. Kakkoslevyllä on mukana tavallaan myös yksi Page/Plant-kokoonpanon kappale, vuonna 1997
vain Yhdysvalloissa julkaistulle Rainer Ptacekin soololevylle levytetty jännä Rude World-biisi joka on jotain drum&bassin ja rockin sekoitusta. Mukana on pari tribuuttilevyille päätyneitä äänityksiä: A Tribute To Arthur Alexander (1994) -levyltä otettu If Its Really Got To Be this Way, sekä A Tribute to Skip Pence (1999) -levyltä otettu rauhallinen Little Hands. Itämaisia sävyjä, kelttiläisiä sävyjä ja moderneja rumpusampleja yhdistämällä on tehty melkein seitsenminuuttinen Life Begin Again, joka on aika tuore kappale. Olisiko tämä nyt sitten sitä maailmanmusiikkia? Kokoelmapaketin päättää tuore liveäänitys Timbuktun aavikkofestivaaleilta 2003: unenomaisen rauhallisena soljuva Win My Train Fare Home, joka on vahva osoitus siitä, että Robert Plantin ääni on edelleen hyvässä kunnossa ainakin rauhallisempia kappaleita laulaessa. Kuten jo aiemmin mainitsin, on tälle kokoelmalevylle aivan mahdotonta antaa mitään arvosanaa. Minkä arvosanan voi antaa laulajalle, joka lauloi aikoinaan maailman suurimmassa heavyrockyhtyeessä? Mielenkiintoista huomata, että levyjen 35:sta kappaleesta 20 on muiden tekemiä, mutta Plant on niin vahva tulkitsija, ettei se häiritse.
CD1: 9/10
CD2: 7/10
24.11.2003, Samuel Jylhä |
|
