|
01. The Cry Of Silence
02. Silent Winter
03. A Slumber Did My Spirit Seal
04. The Solitude
05. Reversio Ad Seccesum
06. The Amaranth
07. Akherousia
08. It Grieves My Heart |
Tässä duetoidaan. Se tiedoksi kaikille genren ystäville. Eli nainen laulaa värjyvällä äänellä ja mies ärähtelee jotain väliin. Tunnelmat ovat jylhänpuoleisia, kitarat vaikertavat kuin Mourning Belovethilla, nyky-My Dying Bridella ja vanhalla Paradise Lostilla konsanaan. Viulukin luo tunnelmaa ja välillä ylvästellään kosketinmattomaalailuin. Useampi päivä täytyy kuunnella muistijäljen aikaansaamiseksi, ja kun siinä välissä on päivänkin kuuntelematta, mieleen ei itsekseen palaudu kuin kitarasoundi. Kuunneltavaksi tehtyä eikä jälkeenpäin muisteltavaksi. Useimpien murheellisten, hitaanpuoleisten duettobändien helmasynti on iskevyyden ja omaperäisyyden puute, ja silloin on vaikea eritellä miksi jonkun pitäisi ostaa yhtä mieluummin kuin toista. Draconianin vahvuus kenties on juuri viehättävissä kitaroissa, vaikkapa päätösraidassa It Grieves My Heart, siinä missä joku toinen briljeeraa laulumelodioilla. Sopivassa hitauden ja murheen tilassa tämä kuulostaa hyvältä. Reippaassa mielentilassa turhan laahaavalta ja astetta syvemmässä hitauden ja murheen tilassa aivan liian kepeältä. Kepeä hilpeilyhitti tältä levyltä on Silent Winter. Akustinen Akherousia hakee hiukan etnosävyjä ja erottuu joukosta, oikeastaan edukseen.
7-/10
Leea Mäkelä
Draconian päräytti kuunneltavakseni levyllisen doomahtavaa musiikkia joka pahasti haisee goottien touhuiluille. Ei siinä muuten mitään, mutta kun allekirjoittaneelle jo Type O Negativen touhuilut liippaavat turhan läheltä gootistelua.
Levyllä on perinteisen bändin lisäksi naisvokalisti, viuluja ja ties mitä pillejä soimassa, ainoaksi plussaksi voin mainita että ainakin ne on toteutettu ihan OK tyylillä. Synat ovat iso osa bändin soundia, niiden kanssa tosin mennään paikoitelleen liiallisuuksiin.
Suosittelen ihmisiä, jotka nyt suuttuvat tästä arvostelusta, menemään kokeilemaan omin korvin mistä oikein on kyse, koska heille tämä musiikki on kuitenkin tehty. Ei minulle.
6,5/10
Jukka Kolehmainen
Ruotsalainen Draconian luottaa debyytillään varsin tuttuihin elementteihin: heleää naislaulua, matalalta muriseva mieslaulaja, mieltä herkistäviä melodioita, synkkyyttä ja kuolemaa. Edellisen perusteella monet olisivat varmasti valmiita tuomitsemaan Draconianin vain yhtenä kasvottomana goottimetallibändinä, mutta bändi onnistuu hetkittäin jopa yllättämään.
Draconian ei varsinaisesti tarjoa yhtäkään uutta ideaa, mutta onnistuu väistelemään genrensä pahimmat kliseet. Muita kaltaisiaan bändejä kitaravetoisempi ja hillitympi linja miellyttävät, musiikkia ole pilattu liialla mahtipontisuudella tai tunkemalla kappaleisiin väkisin liikaa tavaraa. Goottigenren suurimmaksi kliseeksi noussutta viulua kyllä kuullaan, mutta se on jätetty varsin pieneen osaan eikä se ala missään vaiheessa ärsyttämään. Naislaulajakaan ei ole aivan perinteistä mallia, sillä sopraano-osuudet ovat minimissä laulajan luottaessa suurilta osin aivan normaaliin ilmaisuun. Sävellysten ja sovitusten taso ei missään vaiheessa levyä notkahda vaan pysyy alusta loppuun laadukkaana, erityisesti kaihoisat kitaramelodiat ovat paikoitellen todella upeita.
Where Lovers Mourn sisältää paljon hyvää, mutta se ei kokonaan riitä pelastamaan Draconiania. Albumia kuuntelee mielellään ja se herättää kuulijassaan paljonkin tunteita, mutta totuuden nimissä on sanottava, että albumi jää kuitenkin melko kasvottomaksi. Kaikki tämä on jo kuultu moneen kertaan. Kasvottomuudestaan ja pienistä puutteistaan huolimatta pitää Draconianin debyytti silti otteessaan.
7/10
Ville Yli-Knuutila
01.11.2003, Leea Mäkelä / J. Kolehmainen |
|
