|
01. Knights in Shining Armour
02. Defender of the Crown
03. Collosseum
04. Gladiator of Rome
05. Holy Grail Mine
06. Border Raid in Lions March
07. Siege Tower
08. Schattentor
09. Skin & Feather
10. Mortal’s Sinful Wrath
11. Sacral Fire
12. The Valiant |
Edellislevyllään Lord of Earth and Heavens Heir hieman progeiluakin powermetalliinsa yhdistellyt saksalainen Human Fortress on pudottanut kakkoslevyllään proget ratsunsa selästä ja karauttaa miekat säihkyen takaisin tantereille laulaen uusia taistelulauluja. Progressiivisten elementtien tilalle on tullut koko joukko korvaan soimaan jääviä hard rock-melodioita, ironmaidenmaisia kitaraliidejä, popahtavia, mutta silti Menneen Maailman atmosfääriä hehkuvia syntikkaliidejä, tyylikästä stemmalaulua ja paljon, paljon entistä enemmän tunnetta ja tarttuvuutta.
Vaikka piirteitä löytyy niin italo- kuin yhtyeen kotimaankin power metallista, bändin omintakeisen soundin vuoksi en uskalla leimata Human Fortressia powermetalliksi lainkaan. Human Fortress on ko. genreen aivan liian kekseliäs ja sen uudelta levyltä rikkaine sävellyksineen ja sovitusratkaisuineen kuuluu harvinaisen aitoa musiikin tekemisen riemua. Reilusti puolet albumista tarjoilee melodisen metallin arvostajalle harvinaisen maistuvaa herkkua, se toinenkin puoli on hyvää tasoa ja levystä jää poikkeuksellisen mieluisa jälkimaku, vailla powerille valitettavan yleistä tunkkaista häivähdystä.
Yhtyeen debyytti oli jo erittäin hyvä, mutta Defenders of the Crown on jo pirun lähellä loistavaa. Kuten jo kappaleiden nimistä näkyy, Human Fortressin aihepiiri on loppuun kaluttuakin kuluneempi, mutta yhtye oikeuttaa sen musiikillaan ja kääntää klisheen edukseen ja virnuilevat suupielet hyväksyvään hymyyn. Defenders of the Crownin tunnelma pitää miellyttävässä otteessaan useankin peräkkäisen kuuntelukerran ja siihen pystyviä levyjä ei taatusti ole koskaan liikaa!
Vokalisti Jioti Parcharidisin ääni ja tyyli tuo tuulahduksen 80-luvulta, mies nimittäin kuulostaa Don Dokkenin, nuoren Bruce Dickinsonin ja Tony Martinin välimuodolta. Avausbiisin pakotetun tuntuisen rankkuuden jälkeen Parcharidisin hieman käheä, mutta jylhästi soiva ääni on kuin bändin omintakeista soundia ja tätä albumia varten luotu, eikä miehen laulutapoihin kuulu yrittää korkeammalle kuin luonnollinen skaala yltää. Harvinaisen tyylikäs ja hyvällä maulla toteutettu laulusuoritus, heti kun kuulija Parcharidisin hienoiseen käheyteen tottuu.
Tommy Newtonin voimaton ja kaiken tasapäistävä miksaus syö valitettavan paljon levyn tehoista, mutta Defenders of the Crownissa ei juuri muuta valitettavaa ole. Bändin todellisen voiman tietääkseen se pitäisi nähdä livenä. Nyt toden teolla harmittaa, että missasin Human Fortressin viime kesän Wackenissa!
29.10.2003, Mape Ollila |
|
