Olisin halunnut aloittaa tämän arvion jollakin kliseellä, tyyliin kuuden vuoden odotus palkitaan. Hyvä suunnitelmani karahti kiville heti alkumetreillä, sillä Pink Cream 69:n hartaasti odotettu uutuuslevy ei ole kovin hyvä.

Yhtye tuntuu kärsivän pahasta ideapulasta eikä asennepuolikaan ole kunnossa. Poissa on se riehakkuus, josta nämä germaanit ennen tunnettiin. Tilalle on tullut väkinäistä vääntämistä. Svengiä ei ole ja Ceremonialin yleisilme on kuin ylämäkeen ammutun hirven. Sitkeä. Vanhasta muistuttaa parhaiten kappale Special, joka olisi sanotaan vaikka kymmenen vuoden takaisen Pink Cream 69:n esittämänä hitti, mutta nyt se kuulostaa lähinnä tribuuttibändin tekosilta, kuten myös balladi The Tide, joka puolestaan kärsii fiiliksen puutteesta. Toisaalta rutiiniinsa tukehtumaisillaankin tämä bändi osaa tehdä omankuuloistaan musiikkia, joka toimii kyllä kehnoimmillaankin jotenkin.

Uran edellinen musiikillinen notkahdus tapahtui 1990-luvun puolivälissä ja kesti kahden levyn ajan. Nyt musiikki ei ole sentään niin huonoa, mutta eipä muutaman edellisen levyn heikoimman materiaalin tasolle parhaimmillaan yltävän Ceremonialin varaan voi paljoa odotuksia uran jatkon suhteen laskea.

Nyt olisi Dennis Wardin ja kumppaneiden syytä ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä, mutta toisaalta: jos sanottavaa ei tämän enempää ole, voi minun puolestani uran laittaa vaikka pakettiinkin.