Kansitaide Jethro Tull
Thick As A Brick - Special Collector's Edition
CD+DVD
[ Chrysalis/EMI ]

( 7½ )
Osta levy LEVYKAUPPA Äxästä! Osta CDON:ista
CD:
01. Thick As A Brick (Pt 1) (2012 Remix) 22:45
02. Thick As A Brick (Pt 2) (2012 Remix) 21:07

DVD:
01. Thick As A Brick (Pt 1) (5.1 Mix DTS & Dolby Digital) 22:45
02. Thick As A Brick (Pt 2) (5.1 Mix DTS & Dolby Digital) 21:07
03. TAAB (Pt 1) (2012 Remix) 22:45
04. TAAB (Pt 2) (2012 Remix) 21:07
05. TAAB (Pt 1) 22:45
06. TAAB (Pt 2) 21:07
07. Radio Ad (2012 Remaster) 0:59

“Really don´t mind if you sit this one out.”

Tällä lauseella alkaa Jethro Tullin maineikas Thick As A Brick, jonka alkuperäisilmestymisestä on jo ehtinyt vierähtää 40 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Ian Anderson julkaisi viime pääsiäisenä pitkään kärtetyn jatko-osan tälle kaikkien konseptilevyjen äidiksi kutsutulle teokselle ja nyt puoli vuotta myöhemmin Jethro Tullin alkuperäisteos on julkaistu Steven Wilsonin uudelleen miksaamana erikoispainoksena.

Nauttiakseen Thick As A Brickistä ei ole tarpeellista tuntea teoksen taustoja, mutta sen ymmärtämistä taustojen tietäminen helpottaa. Loppujen lopuksihan Thick As A Brick on kulminaatio väärinymmärrysten sarjasta. Niin kuulijat kuin monet kriitikotkin pitivät virheellisesti Thick As A Brickin edeltäjänä julkaistua Aqualungia (1971) konseptilevynä, vaikka todellisuudessa vain pieni osa levyn kappaleista sivusi samoja teemoja.

Kyllästyttyään kriitikoiden määritelmiin Jethro Tullista konseptilevyjä tekevänä progebändinä Ian Anderson päätti, ettei tuottaisi seuraavalla levyllä pettymystä yhtyettä väärin kategorioiville kriitikoille ja yleisölle. Hän tekisi kaikkien konseptilevyjen äidin, jolla hän parodioisi lajityyppiä satiirin keinoin. Aika oli kypsä yhden levypuoliskon täyttäville suurteoksille, jollaisia Yes ja ELP tekivät samana vuonna ilmestyneillä levyillään Close To The Edge ja Tarkus. Mutta päinvastoin kuin tuon ajan progejättiläiset Andersonin teos ei koostuisi yhden levynpuoliskon täyttävästä teemallisesta nimikappaleesta, vaan yhdestä, kahdelle levynpuoliskolle jaetusta kappaleesta.

Suurteoksensa pohjaksi Anderson kehitteli kuvitteellisen tarinan, jonka mukaan Thick As A Brick oli kahdeksanvuotiaan Gerald Bostockin kirjoittama runo. Teoksen satiirisuutta ja kuvitteellisuutta alleviivatakseen Anderson puki levynsä sanomalehteä mukailevaan ulkoasuun, jonka uutisotsikot ja ilmoitukset suorastaan pursusivat ajalle ominaista absurdia huumoria Monty Pythonin hengessä. Luonnollisesti levykannen suurimpana etusivunjuttuna komeili kuvalla varustettu tarina Gerald Bostockista, joka oli diskattu viimehetkellä paikallisesta runokilpailusta tämän aiheutettua suuren protestivyöryn lausuttuaan televisiossa elämään, aikuistumiseen, Jumalaan ja isänmaahan negatiivisesti suhtautuvan runonsa.

On toki helpompaa laukoa purevaa kritiikkiä yksikön kolmannen persoonan suojista kuin yksikön ensimmäisessä muodossa, varsinkin kun se oli kirjoitettu kuvitteellisen kahdeksanvuotiaan ihmelapsen näkökulmasta. Soppaa hämmensi entisestään, että teoksen tekijöiksi oli nimetty sekä Ian Anderson että Gerald Bostock, mikä varmasti sai monet luulemaan, että jälkimmäinen oli oikeasti olemassa. Epäilemättä näin olettivat muutamat levyä ylistäneet kriitikot, jotka alkoivat kääntyä Jethro Tullia vastaan, kun heille valkeni, ettei Gerald Bostockia ollut olemassakaan.

Ulkomailla levyn ymmärtäminen ei ollut sen helpompaa. Thick As A Brick, jonka lähin suomalainen vastine on "tyhmä kuin saapas", sisälsi sen verran nokkelia englantilaisia sanontoja lyriikoissaan, että ne menivät levynkannen keksittyjen uutishupailujen ja foneettisten vitsien ohessa monelta tyystin yli ymmärryksen. Mutta musiikillisesti kiekko löysi vastakaikunsa ympäri maailmaa, tuoden Jethro Tullille ensimmäisen listaykkösalbuminsa Yhdysvalloista. Meriitti, jonka muun muassa Jethro Tullin entinen manageri Terry Ellis on sittemmin kuitannut tylysti Aqualungin pohjatyöllä tehdyksi saavutukseksi.

Näin jälkikäteen on ehkä mahdotonta ymmärtää millainen shokki Thick As A Brick oli yleisölle levyn ilmestymisaikoina. Rock-puolella yhdestä ainoasta kappaleesta koostuvaa levytystä kun ei aiemmin ollut tehty. Levyn yllätyksellisyyttä ei ehkä ole onnistunut kiteyttämään paremmin kukaan muu kuin Echolynin kitaristi Brett Kull, joka kertoi, “Ollessani 15-vuotias päätin ajan tulleen kypsäksi Jethro Tull-levyn ostamiselle. Thick As A Brick pomppasi eteeni kaupan levyhyllyssä, sillä se oli yksi niistä muutamista kappaleista, jonka tunsin, joten niinpä ostin sen. Levyn etukannessa oli tarra, joka mainosti levyn sisältävän hittikappaleen Thick As A Brick. Vähänpä tiesin, että kappale oli paljon pidempi kuin radiossa soitettu versio. Paljon pidempi…”

Musiikillisesti muutamaan voimakkaaseen sävelteemaan ja niiden variointiin ja toistoon perustava Thick As A Brick saattoi ehkä aloittaa elämänsä konseptilevyjen parodiana, mutta se oli kaukana kertakäyttövitsistä. Lopputuloksena syntynyt kokonaisuus oli ennen kaikkea hallittu, eikä se varmaankaan olisi kestänyt ajan hammasta, jos se olisi hutaistu kasaan ja esitetty rimanalittavalla tavalla.

Ketjumaisesta toteutuksesta huolimatta Thick As A Brick oli mahdollista purkaa osiin, joista erottuivat yhtyeen aiemmiltakin levyiltä tutut piirteet. Roy Harperilta kuulostava avausteema esitteli yhtyeen folk-puolta, ja muodosti kärkevän kontrastin kepeän soinnin ja kitkerän tekstin välille. Kolmen ensimmäisen minuutin jälkeen vaihtuva nopeatempoinen teema puolestaan kuulosti raivokkaasti hyperventiloivalta versiolta Living In The Pastista ja sitä seuraava hidas, usein toistuva teema on phaseerattuine rumpuineen ja kitarasooloineen ei ollut kovinkaan kaukana alkuaikojen Black Sabbathin unisono-soolojen tunnelmista.

Mutta toki musiikkiin oli kantautunut uusiakin piirteitä. John Evanin Hammond-urut olivat aiempaa dominoivammin läsnä ja uuden rumpalin, Barriemore Barlow'n liittymisen myötä Jethro Tullin rytmiikasta tuli teknisempää ja tarkempaa, mikä myös nosti muiden soittajien rimaa. Ehkäpä hätkähdyttävimmin kyseinen piirre nousee esiin levyn kakkospuolen dramaattisten loppuminuuttien aikana, jossa haikaillaan tosielämän sarjakuvasankarien perään. Kriittisesti tarkasteltuna levyn muutamat pitkitetyt soolokohdat saattavat kuulostaa paikoittain tarpeettomalta pitkitykseltä, mutta ne eivät silti vie liiaksi huomiota teoksen vahvoilta sävelteemoilta.

Yhtenä olennaisena osana Thick As Brickin luonteen viimeistelyssä näytteli Morgan-studion kuivakka huonesoundi, jonka ansiosta Jethro Tullin soitto kuulosti entistä iskevämmältä. Ylimääräiset silottelut ja päällekkäisäänitykset yhtye piti niinikään minimissä, mikä antoikin levylle sen tiukkasävyisen tunnelman.

Näin siis vuonna 1972, mutta entäpä miten soi Steven Wilsonin uudelleen miksaama Thick As A Brick 40 vuotta myöhemmin? Kun vanhojen analogiäänitteiden alkuperäisiä moniraitanauhoja siirretään digitaaliseen muotoon, unohdetaan usein, että digitaalisiirrossa ei sisällytetä alkuperäisillä analogilaitteilla aikaansaatuja jälkiefektejä kuten mm. analogikaikua. Myös uudelleen miksattu Thick As A Brick osoittaa jälleen kerran, että on joitakin asioita, joita ei vain yksinkertaisesti pysty korvaamaan ja toteuttamaan digitaalilaitteistolla.

Steven Wilsonin käsittelyssä Thick As A Brickiin on saatu loihdittua paljon elementtejä, jotka ovat olleet levyn aiemmilla painoksilla piilossa. Asiassa on sekä hyvät että huonot puolensa. Uutta stereomiksauksesta on havaittavissa välittömästi kuinka taajuusalueita on muutettu ja kokonaissointia on laajennettu. Akustiset kitarat soivat aiempaa kirkkaammin ja rummut on nostettu pintaan, mikä tekee lyömäsoittimien soinnista entistä kumisevamman kuuloisen. Samalla myös basso kattaa laajemman taajuusalueen.

Tässä piileekin uuden painoksen suurin dilemma: Yksi alkuperäisversion suurimmista viehätyksistä piili kapea-alaisessa, kasvoja vasten iskevässä perussoinnissa, jonka vaikutus kuulijaan oli välitön ja pihdeissään pitävä. Kun vielä lisätään, että erityisesti lauluosuuksissa käytetty digitaalikaiku poikkeaa korviin pistävästi alkuperäislevytyksessä käytetyistä analogiefekteistä, jättää lopputulos jälkeensä aivan toisenlaisen vaikutelman kuin alkuperäislevytys. Kun joidenkin asioiden dynamiikkaa muuttaa, vaikuttaa se väistämättä kaikkeen muuhunkin. Uuden miksauksen myötä levyn kuivakka yleissointi on vain korostunut entisestään.

Sitä ei kuitenkaan käy kiistäminen, etteivätkö Steven Wilsonin tekemät uudet miksaukset olisi luovia. Kaiuttimelta toiselle vaeltelevat phaseeratut rummut teoksen ensimmäisellä puoliskolla ovat niin ikään yhtä oivaltava ratkaisu kuin kakkospuolella pintaan nostettu cembalo, joka on tähän saakka kuulluilla versioilla tuntunut hautautuvan muiden instrumenttien alle. Tämän uudelleenmiksauksen myötä oivalsin, ettei 1970-luvun ensimmäistä puoliskoa täsmällisimmin identifioiva instrumentti ole sittenkään kitara, Hammond-urku sen koommin kuin Moog-syntetisaattorikaan, vaan tamburiini, joka on nostettu Wilsonin käsittelyssä selkeämmin esille.

Jos uusi stereomiksaus jättääkin paikoittain toivomisen varaa, onnistuu Steven Wilson huomattavasti paremmin paketin DVD:llä julkaistulla 5.1-miksauksella, jossa avara sointi ja luova miksaus pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Ja jos uutta miksausta lähestyy sillä ajatuksella, että se on tehty pariksi Ian Andersonin viimekeväänä julkaisemalle TAAB2-kiekolle, alkaa myös valjeta mitä Steven Wilson on levyjen soundimaailmasta hakenut: suurempaa kokonaisuutta, joka yhdistää 40 vuoden välin levytysten kesken.

Uusien stereo- ja 5.1-miksausten lisäksi DVD:lle on ympätty vuonna 1972 tehty radiomainos ja versio, jota mainostetaan levynkansitiedoissa alkuperäisen stereomiksauksen flat transferina. Omaan korvaani jälkimmäinen kuulostaa epäilyttävästi vuonna 1997 julkaistulta remasteroinnilta. Epäilys kasvaa entisestään, kun myös tämänkin DVD:lle ympätyn “alkuperäisversion” lopusta uupuu Ian Andersonin viimeinen “yeah”-lausahdus. Kritiikkiä voi esittää niinikään DVD:n audioraitojen aikana pyöriville sanomalehdensivuille, joiden lisääminen ruudun täytteeksi on pohjimmiltaan ollut hyvä idea. Resoluutio vain tuppaa olemaan toteutuksensa puolesta riittämätön.

Tästä päästäänkin paketin visuaaliseen yleisilmeeseen. Digipak-mallisessa DVD-koossa toteutettu paketti muistuttaa ulkoasultaan kirjaa ja vaikuttaa ratkaisuna varsin kompaktilta. Digipack-muoviin limittäin aseteltujen CD:n ja DVD:n lisäksi paketti pitää sisällään satasivuisen kirjan, joka on jaoteltu selkeästi kahteen osaan. Ensimmäinen puoli kirjasta on karkealle paperille painettu yritelmä istuttaa Thick As A Brickin alkuperäinen sanomalehtiliite DVD-kansiin sopivaksi. Vanhana fetisistinä ja vinyylinharrastajana olen ehdottomasti sitä mieltä, että uutta layoutia toimivampi ratkaisu olisi ollut lykätä pakettiin vastaavasti toteutettu sanomalehtiliite, jollainen oli mukana vuoden 1997 remasteroinnin ensipainoksessa. Samaisen 15 vuoden takaisen painoksen peruja ovat myös Ian Andersonin, Martin Barren ja Jeffrey Hammond Hammondin haastattelut, jotka tosin tällä kertaa on purettu audiolta painettuun muotoon. Uusia lisiä pakettiin tarjoavat mm. Dom Lawsonin tekemä tuore haastattelu, äänittäjä Robin Blackin muistelmat levynteon tiimoilta sekä aikakaudelta peräisin olevat promo- ja keikkakuvat, jotka on painettu laadukkaalle kiiltopaperille. 

Haluaisin vilpittömästi antaa lähes täydet pisteet musiikillisesti vahvalle klassikkolevylle, mutta uuden toteutuksen puutteiden takia siihen ei ole mahdollisuutta. Paketissa on paljon hyvää, mutta samalla se jättää vaikutelmakseen, että pienellä lisäbudjetilla paketista olisi voinut tehdä hieman näyttävämmän niin visuaalisen kuin audiopuolen sisältönsä suhteen.

Joka tapauksessa Thick As A Brick ja sen edeltäjänä ilmestynyt Aqualung todistavat, että sen jälkeen kun artistit päästävät työnsä käsistään, heillä ei enää ole sananvaltaa sen suhteen, miten yleisö musiikin ymmärtää ja tulkitsee. Thick As A Brickin kohdalla Jethro Tullin piikki progressiivista rockia ja teemalevyjä kohtaan ymmärrettiin pahemman kerran väärin ja jatkossa yhtye joutui vuosikymmenten ajan kamppailemaan epätoivoisesti progeleimaa vastaan. Kukapa olisi uskonut, että progressiivisen rockin pitkiä eepoksia lempeän ilkikurisesti parodioivasta Thick As A Brickistä muodostuisi levy, joka -niin paradoksaaliselta kuin se vaikuttaakin- myös määrittelisi millaisia teemalevyjen tulisi olla?



12.11.2012, Kalevi Heino
Muita levyarvioita Imperiumissa Lisää »
Jack In The Green - Live In Germany
Jack In The Green - Live In Germany
[ DVD ]
http://www.j-tull.com/ http://www.facebook.com/officialjethrotull Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Osta CDON:ista Osta Levykauppa Äxästä Lukukertoja : 2456
Palaa »