Vanha sanonta sanoo, että kaikki hyvä rockmusiikki on tehty päihteiden vaikutuksen alaisena. The Darknessin sielun Justin Hawkinsin huimausaineongelmat on dokumentoitu varsin tarkkaan, mutta viiksivallun pitäisi olla nykyään täysin kliini, miltä pohjalta lähdenkin väittämään että onnistuupa se rock'n'roll joiltakuilta näemmä ilman huumeitakin.

Hot Cakes ei eroa paljoakaan bändin kahdesta levystä, jotka ilmestyivät ennen Hawkinsin katkolle lähtöä ja tilapäistä yhtyeestä eroamista. Homman nimi on siis yhä suoraviivainen, suorastaan hävyttömän hienolla groovella lanaava ja vanhakantainen hauskanpito- (hard) rock, AC/DC:n, Aerosmithin ja muiden omat jälkensä jo rockin historiaan jättäneiden jättinimien jalanjäljissä.

Brittien riffikynä ei ole kuudessa vuodessa tylsynyt tippaakaan, sen huumori on aivan yhtä turskia kuin ennenkin ja kyllä, bändin persoonallisin – ja "persoonallinen" on tässä yhteydessä vähättelevä adjektiivi – piirre eli Hawkinsin käsittämätön lauluääni on aivan yhtä hyvässä ellei jopa paremmassa tikissä kuin edellisillä levyillä. Sateenkaaren väreissä kirkuvassa Every Inch of Youssa ja Concretessa Hawkinsin laulusuoritusten sekopäisyys haastaa itsensä vammaisten vokaalisuoritusten valtiaan, Mauri Antero Nummisen. Hawkins vain naurattaa enemmän.

Hot Cakes on kansikuvansa mukaisesti kuuma lettu, muttei yhtä siirappinen. Sille ei juuri huonoja hiilareita täytebiisien muodossa ole eksynyt vaan räiskäle on täyttä tavaraa. Kappaleessa Street Spirit (Fade Out) yhtye heittäytyy suorastaan heavyosastolle, mutta muuten yhtyeen fanit saavat täsmälleen sellaisen kattauksen kuin mitä vain heistä optimistisimmat ovat uskaltaneet toivoa. Elleivät jopa enemmän.