Jettblackin debyyttialbumin kohellus ei juuri hetkauttanut. Kakkoslevylle tuo kohellus on kaikeksi onneksi jalostunut. Sitä on edelleen mukana, mutta mukana on paljon muutakin.

Ilmeisesti keikat Airbournen, Reckless Loven ja muutaman muun asiallisen bändin lämppärinä ovat tehneet tehtävänsä, sillä paitsi että tyyli on tarkentunut, Jettblack kuuluu myös hitsautuneen varsin tiukaksi ryhmäksi. Ainakin studio-olosuhteissa. Se on kohelluksen lisäksi tallettanut levylle kiihkoa ja suuria tunteita reilulla kauhalla. Bändillä on parhaimmillaan hillitön draivi: se paiskoo punk-asenteella kasari- ja ysärivaikutteista perus-hardrockiaan ikään kuin ei ikinä muuta olisi tehnytkään.

Erityisesti kaltaistani vanhaa jäärää ilahduttavat monet kitaralicksit, jotka tuovat mieleen Jake E. Leen vastaavat Badlandsin ekalta albumilta, niiden groove on toisinaan aivan hillitön! Toisaalta kitarakuvioissa on luvattoman paljon tarpeettomia rönsyjä, soittimen suvereeni hallinta tulisi selväksi vähemmälläkin pätemisellä ilman, että kokonaisuus ainakaan kärsisi. Toinen valituksen aihe Raining Rockin kohdalla ovat sävellykset. Vaikka meininki on kohdillaan ja kertosäkeissä on itua, niin eipä näistä biiseistä klassikoiksi ole. Levy lepää lähestulkoon vain ja ainoastaan hulvattoman menon ja asiallisen soiton varassa. Lähimmäksi onnistumista sävellyksen saralla pääsee voimaballadi Black Gold. Sen voi jopa sanoa olevan Jettblackin Freebird  tai Dream On. Ainoana joukosta se aiheuttaa kylmiä väreitä, tosin vasta muutaman minuutin jälkeen, kun meno käy suureelliseksi. Lopputulos on eeppinen ja yllätyksekseni istuu tämän bändin pirtaan hyvin. Toinen ääripää on nimibiisi, jolla jostain syystä vierailee Udo Dirkschneider, tuo Wuppertalin astmainen sumusireeni. Toisaalta Udon vertailu Jettblackin Will Stapletoniin puhuu sen puolesta, että jotkut eivät vain osaa lopettaa ajoissa. Toivottavasti jonkin sortin legenda Dirkschneider tuo muassaan edes uusia kuulijoita Jettblackille, sillä musiikillisesti mies ei tuo tähän kakkuun mitään.

Kokonaisuutena Raining Rock on mainio levy, mutta parempikin se voisi olla. Ensi kerralla olisi mukava kuulla klassikkostatukseen yltäviä biisejä, ilman että vallattomasta poikaviikari –asenteesta on tingitty. 1980-luvun jälkeen Brittein Saarilta on tullut sahurin sormin laskettava määrä hyviä uusia yhtyeitä. Tämän levyn myötä Jettblackin voi  laskea niiden joukkoon.