Ensin pieni historian kertaus. 1978 perustettu englantilainen Amebix on yksi alkuperäisen crust-punkin edelläkävijöitä ja on ollut monien myöhempien crust-bändien esikuvana. Amebixin rosoinen soundi ei silti nojannut nykytyyliseen hc-punkmaiseen mättämiseen, vaan eteni pitkälti keskitempoisena myllyttämisenä, ja oli enemmänkin heavympaa settiä. Bändi teki urallaan kaksi albumia, Arise (1985) ja Monolith (1987) ja pian jälkimmäisen ilmestyttyä lopetti toimintansa.

Paluu ei siis ollut se odotetuin, mutta niin vain 2008 veljeskaksikko, basistilaulaja Rob "The Baron" ja kitaristi Chris "Stig" Miller kasasivat rivinsä uudestaan uudella miehistöllä ja tuloksena oli kolme uudelleenversioitua kappaletta sisältävä EP Redux.. Varsinen täyspitkä albumi Sonic Mass  julkaistiin bändin itsensä toimesta 2011 ja nyttemmin laajemman levityksen se saa Easy Actionin kautta.

Kun ottaa huomioon, minkälaiseen asemaan bändin tausta on sidottu, tällaisiin paluihin suhtautuu melko varauksella. Arise ja Monolith ovat rosoista ja tylyttävää pre-crustia ja nauttivat ainakin vähintään semi-klassista asemaa. Sonic Massissa on paljon vanhaa, mutta myös uutta. Välissä on lähes 25 vuotta, joten olisi huolestuttavampaa, jos mikään ei tässä ajassa muuttuisi. Sonic Massilla ei operoi se kaikkein räyhäkkäin bändi, mutta missään nimessä Amebix ei ole kesyyntynyt. Ikää on tullut lisää, mutta asenne on kohdallaan.

Sonic Mass alkaa ikään kuin kerroksittain. Puhtaalla laululla alkava jylhän kuuloinen Days voisi olla melkeinpä tummasävyistä poppia, jonka sisältämästä lauseesta "these days will never come again", voi hyvin vetää johtopäätöksiä bändin suuntaan. Lyhyehkön instrumentaalin Shield Waven rytminen rouhinta kuulostaakin jo tutummalta toimien samalla ikään kuin introna The Messengerille, linjan jatkuessa aina God Of The Grain -tylytykseen. Nimikkokappaleet tuovat esiin levyn kaksi ääripäätä. Ensimmäinen osa toimii akustisena ja melankolisena, kun taas kakkososa runnoo vähän isommalla kauhalla. Here Come The Wolf  esittää bändin rokkaavimmillaan ja kappaleessa onkin levyn svengaavinta ilmavuutta.

Monista kappaleista kuulee, että vahvana vaikuttimena on toiminut myös Killing Joke. Kappaleissa on industriaalihenkistä rytmiikkaa ja toisaalta laulaja Robin repivästä äänestä tulee helposti mieleen Jaz Coleman.

Kun alkuskeptisyys on karissut, voi kuulla Amebixin olevan edelleen repivä, äänekäs, tumma, eeppinen ja haastava. Vaikka Sonic Massilla ei alkupään tuotantoa haasteta, on se modernisoundisempana tämän päivän näkemys bändistä ja ympäristöstään ja sitä sellaisena kunnioitettakoon. Kaiken takana on kuitenkin vahvaa musiikillista sisältöä ja Sonic Mass onkin Amebixin monipuolisin levy, menettämättä silti ominaista luonnettaan. Kaipaisin yleissoundiin enemmän rosoisuutta, mutta Sonic Massilla esittäytyy silti elinvoimainen yhtye, joka voi huoletta seistä edelleen ryhdikkäästi.