Olen ottanut tavaksi muistella kaiholla Jaded Heartin alkuaikojen levyjä orkkissolisti Michael Bormannin kanssa. Viimeistään tämän levyn myötä moisesta tavasta on syytä luopua. Hardrock ei näytä kitinöistäni huolimatta palaavan bändin tyyliksi, eikä tarvitsekaan, sillä paitsi että metallisempaan linjaan alkaa tottua, se myös näköjään alkaa toimia levy levyltä paremmin.

Solisti Johan Fahlberg on silti edelleen heikko lenkki. Mies operoi äänivarojensa rajojen molemmin puolin, eikä paikoin kailotukseksi lipeävää laulua voi kuunnella ilman paikoittaista myötähäpeän tunnetta. Sävellyksetkin voisi hoitaa paremmin. Common Destiny  on kokoelma ihan hyviä kappaleita, mutta ilman sitä viimeistä silausta, jolla ne jäisivät mieleen. Nyt levyä täytyy pyörittää aivan liian monta kertaa, jotta siitä muistaisi edes jotain viisi minuuttia kuuntelun jälkeen. Käteen jäi Are We Mental, jota voisi suositella Helloweenin viimeisempien tekeleiden huonoihin biiseihin ja suriseviin kitarasoundeihin pettyneille. Toki täytyy sanoa, ettei tämä tietenkään powermetallia ole, mutta jotenkin samantyylisiä melodioita ja fiilistä tuossa kappaleessa (ja parissa muussakin) on.

Biisien sommittelussa on lähdetty liikkeelle vaikeamman kautta. Sen verran paljon kappaleet sisältävät kaiken näköistä pientä maustetta, että jos kehitys vielä tätä rataa kulkee, niin aletaan pian puhua progesta. Vaan ei sentään vielä, nyt täytyy puhua vielä yliyrittämisestä. Monet mutkat matkan varrella eivät tuo lisäarvoa, sillä kokonaisuus voisi toimia paremmin vähän yksinkertaistettuna. Muuten Jaded Heart on jälleen kerran kasannut ihan kelpo levyllisen melodista metallia sieltä vähän kevyemmästä päästä. Seiskan levy, miinus tulee takakannen kuvasta, jossa yhtyeen jäsen näyttää keskisormea. Liekö tämä sitten kannanotto äänitteen ostajalle?