Venäläisen Solitude Productionin ja sen alalafkojen julkaisumäärä ylittää kaikki direktiivit, mutta lafkan suurempi synti on sen laadunvalvonta. Ilmeisesti perivenäläinen ajanviete nimeltä vodka (tähän peukkua ylös) saa turhan usein yliotteen. Jos lafka ylipäätään karsii huonot julkaisuistaan pois, niin en tosiaan halua kuulla, mitä ne sitten sisältäisivät.

Vaihteeksi yhden miehen yritelmistä on vuorossa ukrainalainen Zgard, joka toisella albumillaan Reclusion ei vedä mattoa jalkojen alta kuin korkeintaan sillä, että levystä on vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa.

Zgard liikkuu pakanallisella määperällä, jonka slaavilaisesta melankolisuudesta voi löytää sukulaisuutta Nokturnal Mortumiin, Krodaan ja sen sellaisiin, mutta Zgard seuraa jossain jonon hännillä keräten makuuhuoneeseensa lähinnä pois heitettyjä jämäsäveliä.

Reclusion soljuu pitkälti keskitempoisena eteenpäin sen suurempia kohokohtia esittelemättä. Pitkälti koskettimien melodisuuden varaan rakennettu levy kuulostaa juuri niin samanlaiselta kuin ne lukemattomat muutkin kasvottomuudet. Levyllä on kyllä hetkensä siellä täällä, mutta kun yleisesti levyn riffit ja melodiat ovat geneerisyydessään tyhjänpäiväisiä, rumpusovitukset välillä jopa amatöörimäisiä ja moniottelija Yaromislin laulukin kehnohkoa kähinää, on käsissä pala muovia, jonka olemassaololle ei jaksaisi keksiä yhtään hyvää syytä.

Vaikka on sitä totuuden nimissä paskempaakin tullut kuultua, ei Zgard vakuuta silti erityisemmin mitenkään. Reclusionin musiikki kumpuaa lähinnä persoonattomuutta, tyhjyyttä ja todellisen sisäisen palon puutetta. Jos levyn taso korreloituisi sen kuvitukseen, olisi Reclusion mitä jylhintä pakanallista kylmyyttä. Kylmäksi jäi lähinnä mieli, mutta otsaa alkoi sentään kuumottamaan.