Sekakäyttö on ilmeisesti hauskaa, mutta lopputuloksen sisäistäkseen pitäisi kai itsekin osallistua samaisiin pillerijuhliin.

Ranskalainen Stangala häröilee debyyttialbumillaan Boued Tousek Hag Traou Mat All, mutta jää trippailussaan pahasti puolitiehen, sillä nappikuuri on ollut selvästi liian kesy ollakseen holtitonta tajunnanvirtaa.

Kummallisen albumin titteli selittyy sillä, että Stangala laulaa bretoniksi (bretagneksi). Kielen historiaan voi tutustua vaikka wikipedian kautta, mutta se on kuitenkin levyllä ainoa selkeästi omaleimainen piirre. Musiikillisesti Stangalassa mennään lähinnä huonoa jointtia polttaneen Electric Wizardin hengessä ja tietysti Black Sabbathin. Toisaalta: viimekädessä kaikki polut vievät jälkimmäisen bändin suuntaan.

Stangalan linja on vanhaa koulua, mutta Boued Tousek Hag Traou Mat Allia vaivaa liikaa jointin polttelu ja LSD-trippailu, joiden rinnalle ei sitten löydykään sellaista sisältöä, jolla tekisi itsekin mieli lähteä lentoon. Seasta löytyy aina välillä todella hyvääkin svengiä, mutta kokonaisuus jää ikään kuin laskuhumalaksi, jossa vielä yritetään ottaa irti se vähä, mitä vielä on kuvitteellisesti otettavissa.

Stangalan olisi kannattanut karsia suoraan ne pahimmat spedeilyt pois ja keskittyä luomaan tasaisen hyvä vintage-henkinen heavyrock-levy, sillä parhaimmillaan – tai sanoisinko mieluummin normaaleimmillaan – Boued Tousek Hag Traou Mat All rokkaa hyvällä svengillä. Nyt Boued Tousek Hag Traou Mat All jää kamankäytössään pitkälti bulkkitavaran tasolle, jonka värikirjo ei saavuta saatenkaarta sen enempää kuin demonista pimeyttäkään.

Vertailua voisi suorittaa Kallion lähikuppiloissa, joissa asiakaskunnan aivot ovat välillä oikeasti pehmeätä sorttia. Stangala on lähinnä keskitason tavis-dokaaja, jonka aamupöhnä lähtee muutamalla Buranalla.