Raskassoutuinen ja hiukan yksitoikkoinen, mutta kuitenkin pirteäsoundinen tämä amerikkalaissuperkokoonpano Kill Devil Hillin debyyttirääkäisy. Kokonaisote on metallinen, mutta grungemaisuudestakin voidaan puhua – joko post-etuliitteellä tahi ilman.

Kill Devil Hilliä on syytä ottaa kiinni siitä kaikkein itsestään selvimmästä hihasta, eli yhtyeen komppiosastosta. Bändi kun on Black Sabbath-, Heaven and Hell- ja DIO-rumpalin Vinny Appicen ja Pantera- sekä Down-mies Rex Brownin masinoima nelikko. Viimeksi mainitun nelikielihallinnasta tämän levyn osalta ei ole sen kummempaa sanottavaa. Siellähän se möyrii yhdessä kitaristi Mark Zavonin (Ratt, W.A.S.P., muuten) rosokepin kanssa melkoisessa riffisavikossa. Vaikka on Zavonilla kirkkaat, näppäilevät ja akustisetkin hetkensä, sekä hiukan melodiapätemistä.

Kapulakalle Appice antaa kuitenkin Kill Devil Hillille sen kaikkein leimallisimman panoksen. Kaverin vuosikymmenten aikana tutuksi tulleet filleihin nousut ja aina snadisti muuta soittoa jäljessä nakuttava komppi ovat asioita, jotka tekevät tästä levystä hirvittävän paljon niiden kiekkojen kuuloisen, joilla Appice on ennen tätä soittanut. Tarkemmin kun korviaan höristelee, ovat tomi- ja ridesounditkin yksi yhteen samat kuin vaikkapa The Devil You Knowlla tai Dream Evililla. Kaikki muu soitto kuitenkin kietoutuu saumattomasti yhteen Appicen rummuttelun kanssa ja hitsaa Kill Devil Hillista kaikin puolin yhtenäisen kokonaisuuden.

Ex-Pissing Razors -vokalisti Dewey Bragg onkin se bändin osanen, joka tekee Kill Devil Hillistä edes hiukan omaperäisen. Kaverin ääni toimii ja karismoi, niin puhtaissa maalailuissa kuin raaoissa ärjynnöissäkin. Braggin kameleonttimainen äänenväri taipuu myös moneksi – tilanteesta riippuen miehestä löytää yhtäläisyyksiä Ozzy Osbourneen siinä missä Layne Staleyhinkin.

Vaikka Kill Devil Hill on kokoonpano, joiden kahden jäsenen entiset (soitto)kaverit ovat yhteenlaskien jättäneet jälkeensä hevimaailman yhden suurimmista perinnöistä, ei se siltikään tee tästä koalitiosta käytännössä juurikaan sen kiinnostavampaa mitä musiikkinsa on. Kyllähän Kill Devil Hillin muutaman kerran levysoittimessaan ympäri pyöräyttää, mutta luulenpa, että siihen se ainakin minun kohdalla jatkossa jää.