Niin se aika vierii, 90-luvun suosikkibändit alkavat tehdä comebackeja. Kuten nyt vaikkapa tämä Gun, josta ainakin kaikki 20 vuotta sitten musiikkikanavan heviohjelmaa seuranneet saivat silloin enemmän kuin tarpeekseen. Kuluneet vuodet ovat ehkä muuttaneet suhtautumistani, mutta valitettavasti tai onneksi, näkökannasta riippuen, yhtyeen musiikki ei ole muuttunut. Se on edelleen yhdistelmä brittipoppia, hard rockia ja uuden aallon bändien räyhäkästä asennetta. Jokusen helmibiisin lisäksi mukana on viljalti keskinkertaista materiaalia, eikä Break the Silence jaksa kantaa koko pituuttaan.

Lost & Found ja No Substitute edustavat levyn parasta tarjontaa. Kepeä powerpop tuntuu irtoavan kuin pyssyn suusta: kertosäkeet toimivat ja vähän vähemmän jytisevät bassot tekevät sävellyksille oikeutta jättämällä peittämättä kaikkea alleen, kuten joissakin muissa biiseissä tällä kiekolla. Myös 14 Stationsin groove ote  onnistuu mainiosti, tyylillisesti se on enemmän hard rockiin kallellaan ja saa kuulijan toivomaan, että samankaltaisia olisi mukana useampiakin. Valtaosa materiaalista on kuitenkin valitettavasti mitäänsanomattomia keskitempoisia biisejä, joiden keskinäinen samankaltaisuus saa kokonaisuuden kuulostamaan pitkästyttävältä.

Solisti Dante Gizzin takakireä ääntely ei varsinaisesti hyväile korvia, eikä miehen tapa tulkita juurikaan vaihtele biisien tunnelman mukaan. Mutta tämä onkin jo tuttua juttua Gunin edesottamuksia aiemmin seuranneille, joten mikään yllätys se ei ole. Oikeastaan Break the Silence on varsin tyypillinen paluulevy: kahta tai kolmea näistä biiseistä kehtaa keikoilla soittaa vanhan materiaalin lomassa.

Hyviä hetkiä siis löytyy, mutta liian vähän.