Muistelen, että uransa alussa Tankia pidettiin jopa Motörheadin haastajana. Ennen oli eri meno, sillä nykyään, Doogie Whiten laulamana, homma kuulostaa Saxonilta. Ei sillä, että siinäkään mitään vikaa olisi. Viat ovat muualla, kuten esimerkiksi biisinteossa ja soiton tiukkuudessa.

Tank vuosimallia 2012 rokkaa kohtuullisesti, mutta juuri minkäänlaista jyrää siinä ei ole. Aloitusbiisi War Nation vastaa lähinnä odotuksia, sen jälkeen meno seestyy. White laulaa siten kuin viime vuosina miehellä on tapanaan ollut, muu soittokunta sen sijaan saa pyyhkeitä. Kitarakaksikko Mick Tucker ja Cliff Evans esittelevät paikoin muikeaakin työskentelyä instrumentteineen ja joissakin kertosäkeissä on ihan hyvä tarttuvuus, mutta kehut jäävät siihen. Valitettavasti nämäkään hyvät puolet eivät oikeastaan kertaakaan ole osuneet samaan kappaleeseen. Plussapuolelta löytyy kuitenkin vielä myös bändin kirkas ja selkeä soundi. Kitaristien ansioksi luettanee sekin, ettei soittoa ole liikaa, sillä ainakin tässä tapauksessa vähemmän on sillä osastolla enemmän.

Hieman yllättäen biiseistä alkaa muutaman kuuntelun jälkeen maistua parhaimmalta powerballadi Dreamer. Balladi? Tankin levyllä? No jo on aikoihin eletty! No mutta kuitenkin, kappale kasvaa aika mukavasti eeppiseksi, joskin se on hyvin samanlainen kuin tuhannet vastaavat traditionaalisten metallibändien hiturit ovat aina olleet.

War Nation jättää hämilleen. Yrittääkö bändi uusiutua? Jos siitä on kysymys, niin aika varovaisin askelein se sen tekee. Bändin edellinen levy on minulta jäänyt väliin, ehkäpä tässä pitäisikin tutustua siihen ja tutkia, onko tässä jokin jatkumo. Joka tapauksessa: sota on ohi ja tankkia ei tarvita enää tositoimissa. Se on nyt museossa, jossa sitä voi käydä pällistelemässä. Tai jotain.