Deathspell Omega on noussut yhdeksi omintakeisimmista black metal -nimistä 2000-luvun puolella. Alkuun raaemmanpuoleisen black metalin parissa puuhastellut, mutta sittemmin astetta mystisemmille vesille soutanut DsO kuuluu paitsi niin sanotun religious black metal -karavaaniin vetäjiin, myös nykysukupolven avantgardistisemman bm:n nimikkobändeihin. Minilevytys Drought jatkaa koukeroisemman ilmaisun parissa.

Aiemmille, niin sanotun uudemman suunnan DsO-faneille Drought lienee ainakin jossain määrin pakollisen diggailun kohde. Musiikillinen anti on kimuranttia, kokeellista ja hieman progressiivisia sävyjä omaavaa. Melodiat ovat surumielisiä ja perinteisestä black metal -konventiosta ollaan poikettu niin reippaasti sivuraiteille, että levyä voisi luonnehtia enemmänkin post black metal -henkiseksi tapaukseksi.

Levy ei ole vailla ansioita, vaikka erityisen mielenkiintoiseksi teosta onkin vaikea luonnehtia. Parhaimmillaan Drought onkin juuri silloin, kun se ei tuo missään määrin mieleen black metalia, vaan heiluu enemmän jossain post-metalin tunnelmissa. Hieman munattomat kitarasoundit, mutta sitäkin selkeämmät rumpusoundit ovat tehneet oman tehtävänsä sinänsä onnistuneesti - ainakin jos irtiottoa bm-skenen vaanivalta silmältä ylipäätään on ollut tarkoitus tavoitella.

Ajoittaiset käheät ärinät ja paikoittaiset blastit taas tuovat mieleen yhtyeen bm-yhteyden, vaikkei Drought muuten tuosta skenestä niin muistuttaisikaan. Kappalemateriaali on kutkuttavan poukkoilevaa, mutta valitettavasti ajoittain meno tuntuu suorastaan itsetarkoitukselliselta kikkailulta. Kipaleet tuntuvatkin aika ajoin kompastelevan omiin jalkoihinsa.

On vaikea sanoa keille Drought on tarkoitettu - ilmeisten DsO-fanien lisäksi. Omintakeista ja jossain määrin ainutlaatuistakin, kyllä, mutta levyn hyvyydestä voikin sitten olla montaa mieltä. Avantgarde black metalin sektorilla kun löytyy niin paljon parempiakin tekijöitä, teknisestä metallista puhumattakaan.