Kiuruveteläisen Hasta La Vista Social Clubin nimestä nousee oitis assosiaatio Kuuban Buena Vista Social Clubiin. Nyt ei kuitenkaan liikuta mambon tai jazzin tahtiin, vaan Hasta La Vista Social Club edustaa jokamiesluokan katurockia.

En ole bändin aiempaa materiaalia kuullut, mutta neljännen albumin, Meltin, myötä tulee selväksi, että Hasta La Vista Social Clubissa kuuluu vahvasti Social Distortionin henki, joskin musiikin sisällöstä löytää kyllä kaikuja monesta muustakin suunnasta.

Vaikka kannen kynttilä palaa kummastakin päästä, ei Meltissä kuulu kireyttä tai stressaantumista, vaan soitto on ilmavaa ja rentoa. Bändin ilmaisu nojaa pitkälti tarttuviin kertosäkeistöihin ja parhaimmillaan Melt pitää otteessaan hyvinkin varmalla kädellä. Varjopuolena on sitten se, että levyllä on myös tasapaksuutta.

Levyn alkupuoli on hyvin reipasta ja tarttuvaa, mutta loppupuolella alkaa havaita puutumista. Jos ei nyt mitään rimanalituksia kuulukaan, niin varsinaiset ässätkin jäävät puuttumaan. Irtiottojakin uskalletaan tarjota: keskitien Agents-rautalankaa edustava Death Is Not The End ei erityisemmin lämmittänyt, mutta huuliharpulla alkava irkkupubihenkinen Lonely Again toimiikin sitten vähän paremmin.

Meltilla on hetkensä, jopa erittäin hyvät sellaiset, mutta kokonaisuutena levy ei nouse erityisemmin esiin. Melt on kuitenkin turvallisen kuuloista perushyvää katurockia, mutta vähän enemmän pippuria vielä tarvittaisiin, että olisi mahdollisuus tulla poimituksi selkeämmin esiin sieltä rivistä.