Imperiumi tuskin on kaikkein otollisin foorumi minimalistista post-rockia esittävälle A Whisper In The Noiselle, mutta se ei suinkaan himmennä tippaakaan To Forgetin musiikillisia ansioita ja loistokkuutta. Minneapolis on tunnettu yhtenä Amerikan suurimmista soul-kaupungeista, mutta multi-instrumentalisti West Thordsonin johtaman A Whisper In The Noisen käsissä sielukkuus saa ylleen vilpittömän pelkistetyn ja monin paikoin riipivän synkänkin muodon. To Forgetin julkaisupäivänä alkukesä oli jo käsillä, mutta sen musiikissa soi jo syksy putoavine lehtineen.

Autioituneista rakennuksista musiikkiin inspiraationsa hakeva West Thordson on uutuuslevyllään saanut aisaparikseen viulisti-solisti Sonja Larsonin. Jos Thordson aiemmilla levyillä toimi loputtoman syksyn ja pohjattoman kaihon tulkkina, on hän Larsonin kanssa vokalisoidessaan onnistunut luomaan tunteen jaetusta yksinäisyydestä. Pelkistetysti, mutta tunnepitoisesti käytetty instrumentaatio lelukoskettimineen, jousineen ja etäisine drone-soundeineen vain korostaa haikeaa tunnelmaa, jonka ei pitäisi jättää ketään kylmäksi. Thordsonin ja Larsonin luoman äänimaiseman lähimmiksi sukulaisiksi voisi mainita Mazzy Starin, Sigur Rósin ja The Cinematic Orchestran luomukset, mutta A Whisper In The Noiseen verrattuna em. nimien aikaansaannokset kuulostavat suorastaan täyteen ahdetuilta. To Forgetilla on tavoitettu pelkistetty olennaisuudenydin.

Parhaimmillaan A Whisper In The Noise on hienovaraisten koskettimien ja lainehtivien jousikerrosten säestyksellä esitetyissä kappaleissa (mm. Your Hand, To Forget ja All My), mutta Sad, Sad Songin ja Every Blade of Grassin kaltaiset kappaleet osoittavat duon olevan yhtä kotonaan minimalistisen americanan parissa. Meno ei missään vaiheessa ylly keskitempoa vauhdikkaammaksi, mutta se ei myöskään ole ollut tekijöiden tarkoitus.

Yhdeksästä tasaväkisen kauniista kappaleesta koostuva kolmivarttinen on kenties vuoden kaunein levy, jonka surumielistä, paikoin synkkyyteenkin kallistuvaa tunnelmaa ei ole totisestikaan saatu aikaan alavireisillä särökitaroilla, vaan hyvinkin puhdassointisilla instrumenteilla ja suorastaan flegmaattisella vokalisoinnilla. Ehkäpä To Forgetin luonnollisesti hengittävä sointi saattaa jopa shokeerata kuulijoita uhmatessaan tasapäistetysti tuotettuja valtavirtalevytyksiä, joiden rankkuus ja ahdistus kuulostavat loppupeleissä keinotekoisilta.

To Forget saattaa ehkä olla musiikkia surun unohtamiseen, mutta totta vie, sen sisältämä musiikki ja tavoittama kosketus ei suinkaan hevillä unohdu.