Suomi-grungen pioneeri Rust, indu/tanssimetalli-tähdenlento Velcra ja Mauron Maiden, yksi valtakunnan kovimmista Iron Maiden -tribuuteista. Siinäpä yhtyeitä, joissa nyt ensimmäistä soololevyään julkaissut laulaja ja multi-instrumentalisti Mikko Herranen on ehtinyt vaikuttamaan. Eikä tuossa laskettu vielä edes niitä kymmeniä bändejä joiden äänitys-, miksaus-, ja tuotantotehtäviä Herranen on hoitanut. Niin juu, ja sittenhän hänet tunnetaan vielä siitä The Voice Of Finland -kykyjenetsintäkilpailustakin.

Pitkähkön alustukseni tarkoitus on korostaa, että vaikka Herranen on suurelle yleisölle "TV:stä tuttu", tässä ei nyt puhuta mistään pelkästään tosi-tv:n pinnalle nostamasta hattarasta tai ennestään tuiki tuntemattomasta katusoittajasta vaan pitkään omaa polkuaan kulkeneesta rockammattilaisesta, joka nyt ei vain ole sattunut kuulumaan niihin yhtyeisiin jotka jokainen teppotaariainen Taulapäänmäeltä tuntisi. Herranen on Suomen ylivoimaisesti rockuskottavin formaattiohjelmatähti.

Levy-yhtiölle Kylmä maailma on ollut helppo levy, se ei ole tarvinnut leegiota säveltäjiä eikä vähäistäkään tuotantoapua. Riittää, kun julkaisee ja jakelee valmiiksi tehdyn laadukkaan albumin, jonka miljoonayleisön kerännyt televisio-ohjelma on jo valmiiksi markkinoinut.

Mittavassa bändikatraassaan Herranen on ymmärtääkseni ollut sävellysvastuussa ainoastaan Rustissa, mitä taustaa vasten Kylmä maailman musiikki kuulostaa Herraselta itseltään. Suomenkieliset kappaleet lainehtivat jossakin melodisen grungen, Stam1nan, Maj Karman ja Kotiteollisuuden välimaastossa, riippuen kulloinkin siitä, kuinka sähäkästä, taiteellisesta tai junttaavasta kappaleesta kulloinkin puhutaan. Olen äärimmäisen huono kuuntelemaan suomenkielistä raskasta musiikkia, sillä se kaikki kuulostaa korvissani jokseenkin samalta, enkä ole edes tarpeeksi kosketuksissa sisäisen ruikuttajani kanssa, että ymmärtäisin suomalaiskansallista musiikillista melankoliaa, mutta täytyy myöntää, että Herrasesta lähtee samalla vakuuttavuudella niin rähjäystä kuin herkkää fiilistelyäkin. Kuten jo edellä luetellusta referenssiyhtyeiden katraasta arvata saattaa, Herrasen musiikki tulee mitä luultavimmin uppoamaan niin rock- kuin iskelmäradioidenkin soittolistoille altistuvalle yleisölle. Eikä vähiten siksi, että melkein kenen tahansa on helppo samastua levyn sanoituksellisiin teemoihin.

Minun musiikkiani Kylmä maailma ei oikein ole, mutta albumin tasokkuutta ei käy kiistäminen. Kysymykseksi jää vain se, olisiko kiekolle mahtunut vielä yksi "iso" kappale, jossa Herranen olisi joutunut käyttämään koko mittavaa lauluosaamistaan? Ainakin televisiossa nähtyjen Muse- ja 30 Seconds To Mars -vetojen perustella jätkä osaa beltata isomminkin kuin mitä Kylmällä maailmalla kuullaan...