Saatamme elää vuotta 2012, mutta Gekko Projektin maailmassa vuosiluku voisi pikemminkin pyöriä jossain 1980 nurkilla. Reilut 30 vuotta sitten progressiivinen rock oli painunut maan alle ja mikäli tuohon maailmanaikaan kuuli yhtään uusia progebändejä, se johtui pelkästään siitä, että alanharrastaja etsi itse aktiivisesti kyseistä musiikkia. Jälkikäteen tarkasteltuna tuolloin syntyneet progejulkaisut olivat enimmäkseen pienen budjetin omakustanteita, jotka omalla naiivilla charmillaan pyrkivät jäljittelemään takavuosien progesuuruuksien saavutuksia.

Kyseisellä ajanjaksolla tehdyillä pienjulkaisuilla on edelleenkin oma ihailijakuntansa ja Gekko Projektin Electric Forestia kuunnellessa vaikuttaa vahvasti siltä kuin sen tekijäkaarti olisi pyrkinyt herättämään henkiin kyseisen ajanhengen tai viemään loppuun keskeneräiseksi jääneen työnsä. Jälkimmäistä teoriaa tukee vahvasti seikka, että Gekko Projektin takaa löytyy brittiläisen neoprogeaallon väliinputoajaksi jäänyt kitaristi Peter Matuchniak, joka julkaisi 30 vuotta sitten musiikkiaan omakustannekasetteina Janysiumin ja Mach Onen riveissä samaan aikaan, kun Marillion ja Pallas onnistuivat nappaamaan levytyssopimukset itselleen. Sittemmin Matuchniakin tukikohta on vaihtunut Brittein saarilta Kalifornian lämpöön, missä hän on vuosien mittaan toteuttanut itseään progressiivisen rockin ja suoraviivaisemman musiikin parissa.

Lähes puhtaasti instrumentaalisella Gekko Projektilla on tarjottavanaan Camelille, Steve Hackettille ja Sebastian Hardielle haiskahtavia kitaravoittoisia progekappaleita, joissa kitaratyöskentely kuulostaa siltä kuin aika olisi pysähtynyt hetkeen, jolloin maailma ei ollut kuullutkaan Yngwie Malmsteenista tai Steve Vaista. Oman charminsa Gekko Projektin kokonaissointiin lisäävät hieman kömpelösti soitetut rummut ja 1970-luvun jälkipuolta henkivät syntetisaattorit, jotka antoivat myös alkuperäiselle neoprogelle omaleimaisen soundinsa.

Camelmaisten instrumentaalien ohella levyltä löytyy kolme laulettua kappaletta, joita kuunnellessa voi vain ihmetellä miksei niitä ole voinut olla enempääkin. Nimittäin solistina rumpali Alan Smith on huomattavasti lahjakkaampi kuin keskinkertaisena kannuttajana.

Gekko Projektin lievästi amatöörimäisessä otteessa on oma piirteensä, joka saattaa vedota kuulijaansa tai tehdä musiikista närkästyttävää. Mutta asettipa sen sitten nykyprogebändien tai 30 vuoden takaisten neoprogeilijoiden rinnalle vertailtavaksi, tuskin kenellekään jää epäselväksi miksi Peter Matuchniak jäi väliinputoajien joukkoon 1980-luvun neoprogeaallokossa.