Italian Genovasta ponnistaa kakkosalbumiaan julkaiseva Athlantis, joka edustaa kotimaansa melodista metallituotantoa niin hyvässä kuin pahassakin. Yhtye julkaisi eponyymin debyyttinsä jo 2003 ja oli kakkoslevynsä (Metalmorphosis) teossa jo pitkällä, kun yhtyeen levyä tehnyt kokoonpano otti ja levahti, ja niinpä kiekko jäi julkaisematta. Uuden solistin ja rumpalin ryhmään liityttyä äänitykset pistettiin kokonaan uusiksi, joten kryptisesti nimetty M.W.N.D. on siis Athlantisille tavallaan jo toinen toinen albumi.

Vaikka kysymyksessä onkin powermetalliksi luokiteltava yhtye, M.W.N.D.:n kappaleet ovat pääasiassa keskitempolla eteneviä melodisia iskelmäheavykappaleita, joissa ei nyt niin mainittavasti ole sellaisia ideoita, joista powermetallin fani innostuisi. Tuplabassarien polkemistakin kuullaan, esimerkiksi Lightning-kappaleessa, joten ei Athlantis kakkoslevyllään aivan täydellistä irtiottoa poweristakaan ole lähtenyt tekemään.

Vaikka yhtyeen musiikillinen johtohahmo, Labÿrinthissa ja Synthphonia Supremassakin kitaroinut Piero Gonella on tekijämies instrumenttinsa parissa ja kappaleet ovat suurimmalta osaltaan perushyvää kauraa, biisien onnistumisen torpedoi Jack Spider, joka ei osaa laulaa kuin kahdella tavalla: lakonisen eleettömästi ja äänivarojensa rajalla taiteillen. Yhtye taitaa tietää itsekin solistinsa heikkoudekseen, sillä levyllä suorastaan vilisee vierasvokalisteja. Niinpä albumin ehdottomia huippuhetkiä ovatkin The Final Judgement, jossa liidiääneen pääsee levyn pääasiallinen taustalaulaja, persoonallisesti värisyttelevä Alessio Calandriello, sekä reippaasti rynkyttävä rokkipala Dry Gin, jossa lauluista vastaa John William Tudor. Sen sijaan Faraway-balladissa vieraileva Mastercastlen laulajatar Giorgia Gueglio on tankeroenkkuineen ihan täydellinen katastrofi. Solisti Spiderin kehuksi on tosin laskettava levyn bonusbiisi, samaisen Faraway-balladin akustinen versio, jossa Spider onnistuu äänineen juuri niin komesti kuin hänen äänivaroillaan pystyy, ja jossa ei luojan kiitos myöskään ole "apuna" 1970-luvun suomalaispoliitikkojen englanninääntämistaidolla varustettua, laulutaidoltaankin vähän kyseenalaista naikkosta. Muista Spiderin laulamista kappaleista hyviksi voi sanoa vain Holy Callia, johon Gonella päräyttää räjähtävän kitarasoolonkin. Jos levy olisi täynnä Holy Callin veroisia kappaleita, tässähän saattaisi innostua vaikka kehuihin!

M.W.N.D. ei ole huono levy, mutta melkoinen italoheavyn ystävä saa olla, että siitä suuria kicksejä saa. Kyllä se silti alennuslaarista vitosella kannattaa kyytiinsä kopata, jos kohdalle osuu.