The Mars Voltaa voisi verrata pyöröoviin. Yhdessä päässä on 1970-luvun alku Led Zeppelinille, King Crimsonille ja Santanalle kalskahtavine pitkine improvisaatioryöppyineen ja toisesta päästä löytyy nykyhetki. Mutta yhtä kaikki, Omar Rodriguez-Lopezin ja Cedric Bixler Zavalan maailmassa ne sulautuvat yhdeksi ja samaksi ilmaisuksi, joka valtavirtamusiikin puitteissa tarjoilee kenties aikakautemme haastavinta ja jäljittelemätöntä musiikkia.

Ne kuulijat, jotka epäilivät The Mars Voltan kesyyntyneen Octahedronin (2009) myötä ja jatkavan samoilla linjoilla Noctourniquetilla, ovat ennakko-odotuksiensa kanssa väärässä. Siinä missä yhtyeen edellinen levy vakuutti selkeydellään, tuntuvat Rodriguez-Lopez ja Zavala ottaneen uutuuskiekolla tehtäväkseen tehdä edeltäjänsä täydellisen vastakohdan. Ryhmän käyttämä värispektri on tuttuun tapaan laaja, mutta 1970-luvulta ammennettujen ilmaisukeinojen rinnalle on otettu aimo annos electronicaa, jolle on annettu ennenkuulumattoman vinksahtanut muoto.

Pääkaksikon ohella huomio Noctourniquetilla kiinnittyy väistämättä Marcel Rodriguez-Lopezin kolkon futuristiseen kosketintyöskentelyyn ja Deantoni Parksin villeihin rumpufilleihin, jotka antavat voimakkaan identiteetin uutuuskiekolle. Nyrjähtäneesti poukkoilevan avauskappaleen The Whip Hand aikana kuulija vielä arvuuttelee suuntaa, jota kohden The Mars Volta tällä kertaa vie kuulijansa. Yhtä ainutta suuntaa ei ole, vaan yhtye tarjoaa useita erilaisia teitä, jotka risteävät mielikuvitusrikkaasti toistensa kanssa levyn edetessä.

Ehkäpä perinteisimmillään The Mars Volta on kappaleessa Aegis, joka kuulostaa lähinnä valiumilla terästetyltä Achilles Last Standilta. Aloituskappaleen tavoin vinksahtaneella Dyslexiconilla huomio kiinnittyy vauhkoontuneeseen rumpu- ja kosketintyöskentelyyn, varastaen valokeilan vuoroin herkästi vuoroin maanisesti laulavalta Zavalalta. Vastaava futurismi leimaa koskettimien ja voimakkaasti käsiteltyjen rumpujen dominoimaa Lapochkaa, jonka selkeä laulumelodia kannattelee kappaletta sillä aikaa, kun taustalla olevat instrumentit kapinoivat ilkikurisesti säestäjänrooliaan vastaan.

Electronica-elementtejä ei ole tupattu aivan koko levyn täydeltä, eikä niistä ole tietoakaan The Malkin Jewelissä saati Molochwalkerissa. Kappaleista ensin mainittu ei maanisen tunnelmansa ansiosta poikkea kauaksikaan Nick Caven vastaavista aikaansaannoksista, kun taas jälkimmäinen on takaperoisilla kitarasoundeilla koristeltu tornadomyllerrys.

Entistä kokeilevammaksi touhu muuttuu In Absentiassa, jossa lo-fi-henkiset tuotantoratkaisut muuttuvat yllättävästi vasten kasvoja ryöpsähtäväksi iskuksi, vieden kuulijan äärimmilleen viimeisteltyjen soundien maailmaan. Samoja tehokeinoja käytetään myös päätöskappaleessa Zed And Two Naughts, mutta jotenkin jo kertaalleen kuultuna sama kikka ei säväytä enää yhtä paljon.

Selkeimmillään ja suoraviivaisimmillaan The Mars Volta on Imagon, Trinkets Pale of Moonin, Vedamaladyn ja Empty Wessels Make The Loudest Soundin kaltaisissa balladeissa. Näin siitäkin huolimatta, että futuristiselta kehtolaululta kuulostavaa jälkimmäistä esimerkkiä leimaa Rodriguez-Lopezin ripottelema kitarakaaos, joka pyrkii kaikin tavoin kohdistamaan huomion itseensä herkästä laulumelodiasta.

Kaaoksen ja selkeyden välinen kontrasti on aina kuulunut The Mars Voltan musiikkiin. Näin myös tälläkin levyllä. Vaikka nimikappale sisältää ehkäpä upeimman laulusuorituksen koko Zavalan uralta, ei sen kuuntelemiseen voi heittäytyä levollisin mielin. Elektroniset äänet ja poukkoilevat rumpukompit pitävät huolen, että kappaleen kuunteleminen jättää jokseenkin epämukavan olon. Tästä huolimatta ei kuitenkaan voi kiistää, etteikö kappale -ja koko levy ylipäätään- kuulostaisi kiehtovalta.

Oltiinpa nykyisistä keinotekoisten sointien dominoimista äänitysmetodeista mitä mieltä tahansa, osoittaa The Mars Volta uutuuskiekollaan, että modernia äänitysteknologiaa on mahdollista käyttää luovasti ja kiinnostavasti.