Luon pohjustukseksi katsauksen aiempiin Marduk-kokemuksiini. Yhtyeen tähänastisista albumeista hyviksi kutsuisin ainoastaan Plague Angelia ja World Funeralia. Siitä aiemmista julkaisuista jotkut ovat ihan menetteleviä, mutta erityisesti uran alkupää on täysin ymmärrykseni ulkopuolella. Uudemmista taas Rom 5:21 ei oikein sytytä, ja Wormwoodin suhteen sai luovuttaa parin kuuntelun jälkeen. Serpent Sermonilla Ruotsin rämäryhmällä olisi siis laadussa palautettavaa roimasti, minkä bändi tekeekin oikein korkojen kera.

Serpent Sermon voi hyvinkin olla Mardukin paras levy. Sen kolkko ja kylmä, mutta selkeä sointi vie kuulijan mustien sävelten maailmaan tavalla, johon en taas hetkeen ole törmännyt. Kaikki elementit ovat paremmin tasapainossa kuin Wormwoodilla, jolla tuotanto vei viimeisenkin henkäyksen väljähtäneistä sävellyksistä. Rummut ovat riittävän erottuvat, kitarat särisevät viiltävästi, ja kuin huomaamatta yhtyeessä jo lähes kymmenen vuotta äännähdellyt Mortuus esittää osuutensa vielä vaihtelevammin kuin ennen.

Marduk luottaa edelleen vauhtiin, mikä on pelkästään hyvä asia niin kauan, kun koko levy ei ole samaa paahtoa Panzer Division Mardukin tapaan. Eikä Serpent Sermon sitä ole, vaan äärimmäisen kaahauksen (mm. Souls for Belial, Gospel of the Worm) ohella kuullaan myös asteen punkahtavaa ilmaisua (Into Second Death), perinteistä Marduk-hidastelua (Temple of Decay), yllättävää melodisuutta (Serpent Sermon) sekä eeppisiä mittoja kolkuttelevaa kaihoa (Damnation's Gold, World of Blades).

Serpent Sermonilla kuullaan kaikki, mitä hyvältä black metal -albumilta osaa toivoa, eli teräviä riffejä, ärhäköitä vokaaleita, osaavaa soittoa sekä monipuolinen kattaus tumman kaunista säveltaidetta. Ei Serpent Sermon mikään mustan metallin mestariteos ole, mutta lajissaan varsin komea albumi se on.