"Eipä ole Lanfear entisellään", tuumin, kun This Harmonic Consonancen ensi kertaa pyöräytin läpi.

Voin kuvitella jatkokysymyksen: "Ai mikä Lanfear?"

No, ilmeisimmin Robert Jordanin The Wheel of Time -fantasiakirjasarjan hahmon mukaan nimetty saksalainen power-/progemetallipoppoo, sepä se. Useimmille tuntemattomien germaanien kuudes(!) albumi julkaistiin helmikuun lopussa; itse tutustuin yhtyeeseen hienosti kulkevan The Art Effectin (2003) myötä, myös seuraaja Another Golden Rage (2005) oli mainio tuotos. Sitten yhtye tippui vuosiksi kartaltani, ehti välissä julkaista viidennen kiekkonsakin, ja nyt tuoreimman levytyksen myötä nousi taas pinnalle.

Tällä välin laulaja on vaihtunut. Vaikka uusi vokalisti Nuno Miguel de Barros Fernandes laulaa hienosti, miehellä ei ole samaa jørnlandemaista karismaa kuten edeltäjällä Tobias Althammerilla oli. Muutos on ensikuuntelulla hienovarainen mutta lopulta suuri.

Musiikiltaan Lanfear on outo lintu proge- ja powerpiireissä. Yhtyettä ei voi suroaan verrata mihinkään genrejen suuriin nimiin. Vaikka progekategoriaan kovasti ympätään, Lanfear ei ole Dream Theateria, ei Queensrÿchea, ei Symphony X:ää, vaan kitaravetoisempaa, raskaampaa, tummempaa. Fiilikseltään yhtye tuo parhaimmillaan mieleen Swanö-veljesten Nightingalen (Word Not Spoken tai The Reverend, näin esimerkiksi).

Muuten Lanfear on aiemmin mainittuja yhtyeitä melankolisempaa ja power metal -genretykseen verrattuna vähemmän melodista, hitaampaa ja raskaampaa. Toisaalta musiikki on teknisempää ja progessiivisempaa kuin moderni heavy metal, johon kuvaus muuten sopisi. Silti progeksi tätä ei suoraan uskalla väittää, sillä kappaleet ovat kautta linjan vähemmän moniulotteisia - esimerkiksi kuorot, sinfoniakuorrutukset ja muut, no, kliseet puuttuvat. Lanfearin ulosanti on paljasta mutta samalla jossain määrin tuoreeksi laskettava juuri kliseiden puutteen takia. Lisäksi kosketinsoundit ovat usein moderneja ja tuoreita; muutenkin koskettimia käytetään ajoittain pirteästi, mistä plussaa.

Yhtye ei ole liki kymmenessä vuodessa siis muuttunut paljoakaan. Aiempaa heikomman laulajan lisäksi toinen havaittava muutos on kappaleiden laadussa: ne hitit puuttuvat. Tai eivät vain hitit, vaan ylipäätänsä tarttuvammat, tasapaksusta ja -laatuisesta massasta positiivisesti erovat kappaleet á la mainitsemieni parin aiemman levyn helmet The Artefact tai Another Golden Rage.

Lanfearin koti- ja Facebook-sivuilla hypetys on kova. Bändi on omien sanojensa (tai sitten levy-yhtiön markkinointijaoston sanojen) mukaan suurin piiirtein tämän pallon aliarvostetuin hevibändi.

En allekirjoita tätä: keskitason materiaali kun on keskitason materiaalia. Ja kolmesta kuulemastani Lanfear-albumista tämä on huippukohtien puutteen takia selvästi heikoin.