Mitä ihmettä Imperiumin sivuilla tekee levyarvostelu, jolla ei ole mitään tekemistä raskaan musiikin kanssa? Sitä varmasti kummastelee monikin sivuston lukijakunnasta, mutta monesti toimitukseen tipahtelee arvosteltavaksi metallinmusiikin ulkopuolisia levyjä, joiden tekijät toivovat saavansa musiikilleen huomiota. Ja kun kyseessä on ensimmäisen pitkäsoittonsa julkaiseva yhtye, on mistä tahansa mediasta hankittu huomio ensisijaisen tärkeää.

Manserockin pehmeämpää puolta edustaa ensilevynsä Sinisen planeetan tarinoita julkaissut Lemuria, jonka musiikkia voisi paremman termin puutteessa kutsua pakanaiskelmäksi. Riehakkaasta kansanmusiikista ja melankolisesta iskelmästä vaikutteensa ammentava yhtye kuulostaa soinnillisesti siltä kuin Yö ja Elonkerjuu olisivat yhdessä antaneet sävelet Pekka Strengin mytologioita ja satumaailmoja syleileville teksteille.

Kelttihenkistä folkia esittävän Greenrose Fairen riveistäkin tutun Jukka-Pekka Hirsijärven kirjoittamissa kappaleissa on laaja värikirjo, mutta Lemurian vahvasti heittäytyvän tyylin ja selkeän yleissoinnin ansiosta punainen lanka säilyy läpi koko levyn. Avauskappaleessa Entinen tie meno on yhtä mahtipontista kuin ELO:n pöhöttyneimmissä pop-klassikoissa, joissa stemmat ja jouset nostavat draamantuntua taivaisiin. Kelttihenkisessä Tähtimatkaajassa mahtipontiset teemat tukevat hienosti melankolista melodiaa, nousten kiekon kohokohdaksi.

Mahtipontisten sävyjen lisäksi Lemuria tarjoilee myös kevyempää materiaalia, yhdistellen hallitusti erilaisia tyylejä, kuten reggaeta ja kansanmusiikkia kekseliäästi yhteen naittavassa Metsäläisestä käy ilmi. Myös suomalaisten sydämiin juurtunutta rautalankaa annostellaan kappaleeseen Metsäläisen paluu ja diskoilemaan heittäydytään levyn päättävässä kappaleessa Kesämaa.

Lemurian riehakas pakanaiskelmä tuo raikkaan tuulahduksen kotimaiselle musiikkikentälle. Yhtye on tosissaan pyrkinyt tekemään jotain erilaista ja valtavirtavirrasta poikkeavaa, menettämättä silti mukaansa tempaisevaa otetta. Ja siinä se on myös onnistunut.