On hämmästyttävää, ettei yli 20 vuotta Stevie Ray Vaughanin kuoleman jälkeen yksikään nykyisistä blues-kitaristeista ole onnistunut täyttämään tämän jättämää tyhjiötä tai saavuttamaan yhtä suurta menestystä, ellei omaa tietään kulkevaa Joe Bonamassaa lasketa mukaan. Vaughanin kuoleman jälkeen moni asia musiikkiteollisuudessa on ehtinyt muuttua. Levymyynnit ovat romahtaneet, eikä blueslevytyksiä liiemmin näy levylistoilla ja lajityyppinä blues on painunut takaisin maan alle pienen alanharrastajaryhmän keskuuteen.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö blues-pohjainen rock voisi hyvin. Muutaman viime vuoden aikana 1980-luvun kitaramusiikkiguruna tunnettu Mike Varney on laajentanut julkaisupolitiikkaansa bluesin puolelle ja miekkosen perustama Provogue-merkki on Joe Bonamassan menestyksen siivittämänä tuonut pienimuotoisesti, mutta ansiokkaasti uusia blues-kepittäjiä valtavirrankin tietoisuuteen.

Eurooppalaisesta vinkkelistä Indigenous on tuiki tuntematon nimi, joka on kaikessa hiljaisuudessa ehtinyt julkaista kymmenkunta levyä. Yhdysvalloissa ryhmä on ehtinyt saada varhaisista töistään suitsutusta Bonnie Raittin ja Jackson Brownen kaltaisilta legendoilta, mutta täälläpäin ylistykset ovat vielä antaneet odottaa itseään. Ehkäpä myös täkäläiset alanharrastajat viimeinkin löytävät Indigenousin tuoreen Provogue-diilin myötä.

Alkujaan intiaanien perhebändinä syntynyt Indigenousista on vähitellen muodostunut kitaristi-laulaja Mato Nanjin luotsaama bluesrockbändi, jossa sukulaiset on American Horse -nimistä serkkupoikaa lukuun ottamatta siirretty taka-alalle ja korvattu kovan luokan sessiomuusikoilla. Yanktonin intiaanireservaatissa South Dakotassa kasvaneen Nanjin bluesissa soi kiehtovasti Stevie Ray Vaughanin, Jimi Hendrixin ja Kenny Wayne Shepherdin viitoittamat perinteet, jotka yhdistyvät maukkaasti kitaristin intiaaniperimässä mukana tulleisiin natiivimusiikkivaikutteisiin. Vaikka Mato Nanji ei omaa kitaristina yhtä hienovaraista tatsia kuin Vaughan, löytyy miehen lauluäänestä sitä samaa syvyyttä, joka kruunasi edesmenneen Stevie Rayn musiikin.

Uutuuskiekon avauskappaleeseen Free Yourself, Free Your Mind Mato Nanji on saanut apua kappaleella vierailevalta Jonny Langilta, mutta levyn seuraavista kappaleista käy jo heti selväksi, että ilman nimimiehen läsnäoloakin Indigenous tulisi hyvin toimeen. David Bowien Cracked Actorista teemansa ammentava Everywhere I Go muuttuu häiritsevän intronsa jälkeen vastustamattomasti svengaavaksi bluesrockpalaksi, jossa Mato Nanjin vaughanmainen ääni vangitsee itseensä kuulijan huomion. Eikä sitä huomiota enää sitten päästetä herpaantumaan tästä eteenpäin.

Tavanomaiseen bluesiin kyllästyneet löytävät Indigenousin uutuuskiekosta kaipaamaansa piristystä ja rikasta variaatiota, jota lajityyppi on kipeästi kaivannut. Esimerkiksi American Horsen soittamat perkussiot ja Mato Nanjin hendrixmäiset revittelyt tekevät raskaasta Someone Like Yousta lähes hypnoottisen sadetanssin, joka nostaa nykyisen bluesrockin aivan uusiin sfääreihin. Kitaristina Nanji on ehkäpä enemmän perinnetietoinen kuin omaperäinen, mutta vahva ääni, eläytyminen ja ryhmän aikaansaama kokonaisuus ovat kuitenkin ne ratkaisevat tekijät, eikä niiden vahvuudet levyllä jää epäselväksi.

Sanalla sanoen Indigenous Featuring Mato Naji on loistavien sävellysten, tyylitajuisen ilmaisun ja hienon tuotannon täyttämää juhlaa, josta jokaisen itseään kunnioittavan bluesrockin ystävän tulisi päästä osalliseksi.