"Englanti on rockin äidinkieli ja mielestäni rock suomeksi laulettuna menee helposti korniuden puolelle", toteaa J. Ahola nimeään kantavan yhtyeen debyyttilevyn saatekirjeessä. Miehen menneisyys huomioiden tästä olisi helppoa lähteä rääpimään, mutta vältän kuitenkin kiusauksen, lähinnä siitä syystä että Teräsbetoni on selkeästi koulinut J. Aholasta oikean laulajan.

Stoneface on laulamisen puolesta parasta mitä Aholalta on tähän mennessä kuultu. Niinpä voitanee antaa anteeksi sekin seikka etteivät hänen sanoituksensa nyt varsinaisesti mitään lyyrisiä helmiä englanniksikaan ole. Pikemminkin melko lailla peruskauraa. Musiikillisesti tarjolla on puolestaan jokaiselle jotakin. Raskaampaa ja groovahtavaa (nimibiisi), miltei sinfonista, jazzahtavaa akustista (Hurt You) ja ihan perus-hardrockia melodisilla kertosäkeillä (As Long As I Live). Tyylien lisäksi myös määrää on liikaa. Levylle lienee mahdutettu kaikki mahdollinen materiaali, josta osa on, jos ei nyt heikkoa niin keskinkertaista.

Tyylillinen hajanaisuus puolustaa paikkaansa ainakin siinä mielessä, että jokainen tässä maassa rockia soittava radioasema ainakin löytää ohjelmavirtaansa sopivan kappaleen. Kuluttajan kannalta asia on tietysti toinen, ja siltä kannalta kun asiaa tarkastelee, niin ensi kerralla toivoisi linjan tarkentuneen johonkin suuntaan. Mikään ei ole Stonefacen perusteella pois suljettua, tyylit ovat yhtyeellä kyllä hallussa. Tyylitaju on sen sijaan toinen juttu. Vinyylinrahinaääniefekti ja varsinkin varttitunnin hiljaisuus viimeisen biisin jälkeen ennen merkityksetöntä kitaran näppäilyä ovat sen luokan kliseitä, jotka olisi ollut syytä unohtaa. Siitä miinus.

Hyvältä kuitenkin suurimmaksi osaksi kuulostaa, mutta sävellykset voisivat olla huomattavasti tarttuvampiakin.