Meshuggahin ja Gojiran kaltaiset yhtyeet nauttivat ansaitusti maailmanmainetta ja soittavat keikkoja Euroopan suurimmilla festareilla, mutta ei se sitä tarkoita, että kaikki pystyisivät samaan vain sormia napsauttamalla. Ainakaan saksalainen Lamera ei taatusti tule yltämään näiden yhtyeiden saavutuksiin lähiaikoina. Bändi julkaisi tänä vuonna ensimmäisen albuminsa Mechanically Separated, jolla bändi mekastaa progressiivisen deathmetallin kentällä varsin heikoin tuloksin.

Aivan yhtä tekniseksi Meshuggahin kanssa Lamera ei monessa kohdassa käänny, mutta välillä ruotsalaisia kopioidaankin ihan huolella. Hitaammissa kohdissa taas mennään toisinaan Opethin tontille. Näin ollen myös puhtaita vokaaleita muistetaan ripotella sinne tänne, ja vaikka melodiset laulut tuovatkin yleensä tämän tyylisessä musiikissa mukanaan kaivattua monipuolisuutta, Lameralla ne ovat liian köykäisen ja tunteettoman kuuloiset.

Voisiko Mechanically Separatedista jotakin postiivistakin mainittavaa löytää? Toki, sillä murinat toimivat – tai toimisivat, jos niitä säestettäisiin edes jokseenkin kelvoilla riffeillä. Lameran kohellus vain ovat läpeensä tylsää kamaa, oli sitten nopeampi laukka tai hitaampi pompottelu käynnissä. Luulin, että Vildhjarta on tylsää musiikkia, mutta kun Lamera on paljastanut korttinsa, jopa tällä tuoreimmalla Meshuggah-kloonilla tuntuu olevan edes jotakin ideaa biiseissään.

Monesti olen tavannut antaa surkeimmille yrittäjille armopisteitä edes hyvästä tuotannosta, mutta en tiedä, ovatko edes Mechanically Separatedin soundit erityisen laadukkaat nykystandardeilla mitattuina. Annetaan sitten jokunen piste edes osaavalle mörisijälle, ettei tarvitse ihan olematonta arvosanaa tauluun iskeä. Oli miten oli, Lameralla ei ole minulle mitään sanottavaa, ja sen kuunteleminen on silkkaa ajanhukkaa.