Viimeksi seurasin ranskalaisen Lonewolfin tekemisiä kahdeksan vuotta sitten. Sen jälkeen fransmannit ovat julkaisseet yhden minulta kuulematta jääneen albumin (Made In Hell, 2008), mutta uuden Army Of The Damnedin arvosteleminen on kuin vuoden 2003 Unholy Paradise -albumia uudestaan arvostelisi. Uunituoreella levyllä ainoastaan soundit ovat vuotta 2003 paremmat.

Grenoblen susipartio jyystää tuiki tavallista ryppyotsaista teutoniheavyä. Biisien musiikilliset ideat ovat sekunda-Running Wildiä satunnaisilla Grave Diggeriltä ja Rebellionilta pöllityillä keltti-ideoilla ja sanoitukset genressä luitaan myöten syötyä kauhu- ja sotateemojen kierrättämistä. Grave Digger -assosiaatioita voimistaa entisestään vokalisti Jens Börner, joka ei ole oppinut laulamisesta mitään viimeiseen kahdeksaan vuoteen, vaan edelleen riekkuu äänialansa äärilaidassa kuin viidentoista käytöstä poistuneen frangin versio Chris Boltendahlista.

Levyn soundimaailma on tarkoituksenmukainen, mutta kun kappalerintamalla levyn ainoat onnistumiset ovat karski Running Wild -kopio Cold  ja kohtuullisen onnistunut The One You Never See -eepos, niin aika vaikeahan Army Of The Damnedista on mitään säkenöivän positiivista sanoa. Lonewolfin kanssa kuulija saa taas kerran ihmetellä, miten niskojaan myöten pulassa olevilla levy-yhtiöillä on edelleen varaa julkaista musiikkia, jota luultavasti sadasta musiikin kuuntelijasta 99 pitää enintään keskinkertaisena.