Kotimaisen melodisen metallin jyrä Sonata Actica on kuin huomaamatta ehtinyt jo seitsemännen täysipitkän albuminsa julkaisuun. Uutukainen kantaa nimeä Stones Grow Her Name, ja levy sisältää sopivassa suhteessa tuttua ja turvallista sekä uutta ja arvaamatonta.

Stones Grow Her Namella Sonata Arctica on palannut kohti perusasioita: meneviä, tarttuvia kertsejä, rokkaavia riffejä ja lennokkaita sooloja kuullaan enemmän kuin edeltävällä The Days Of Graysilla, kun taas progeilu on jäänyt taas astetta enemmän taustalle. Powermetalliksi bändin musiikkia ei edelleenkään voi kutsua, vaan Stones Grow Her Name on lähinnä melodista hard rockia, toisinaan laukaten hevimmälläkin otteella. Metallisempaa ilmettä kevyempiinkin rallatuksiin tuo Nino Laurennen huomassa äänitetyt kitarat, jotka soivat raskaammin kuin yhtyeellä koskaan.

Albumin biisit voi jakaa kolmeen ryhmään. Näistä ensimmäinen on ilmeinen kasauma välittömästi tarttuvia, suhteellisen simppeleitä ralleja, joihin kansan voi festari-illoissa helposti kuvitella yhtyvän äänijänteillään. Only The Broken Hearts (Make You Beautiful) ja Shitload O' Money aloittavat tällä tiellä, ja erityisesti jälkimmäinen iskee rokkaavuudessaan kalloon kuin vasara. Losing My Insanity yllättä, mutta ei sillä, että se olisi jotain ennenkuulumatonta. Päinvastoin, sillä se on kuultu jo Ari Koivusen laulamana hänen debyyttialbumillaan, ja vieläpä lähes identtisenä sovituksena. Sävellyshän on edelleen loistava, ja Ariin ja silloiseen bändiinsä verrattuna Sonata Arctica vetää pojot kotiin rempseällä otteellaan. Jokaisen tässä vaiheessa jo kuulema I Have A Right on tietenkin myös oikeutetusti osa tätä biisirypästä. Jäähän se päähän, halusi tai ei. Kertosäe kuullaan biisin aikana ihan riittävän monesti, mutta en pane pahakseni, sillä melodia on yksi Sonatan parhaista vuosikausiin. Alone In Heaven on myös rakenteeltaan ja muistettavuudeltaan tätä ”hittiosastoa”, vaikkei kovasti 80-lukulainen kappale levyn parhaimmistoa olekaan.

Laari numero kaksi edustaa melko päinvastaista kuin ensimmäinen ryhmä, ja tätä kappaleiden sarjaa voisikin kutsua nimellä ”outoilut”. Tänne sijoittuu ilmeisimmin Wildfire-päätöskaksikko, joka on albumilla kokonaan oma lukunsa. Wildfire-kappaleissa kitarasoundi päästetään oikeuksiinsa, sillä yhtye soi erityisesti Wildfire Town: Population 0:n aikana raskaampana kuin milloinkaan aiemmin. Lopetusparissa ehditään moneen suuntaan, ja kieltämättä mukana on samaa henkeä kuin Reckoning Nightilla kuullussa Wildfire-saagan ykkösosassa. Muutenkin kappaleet ovat progressiivisuudessaan levyllä melkoinen poikkeama. Erityisesti One With The Mountain -osiossa kokeellisuus kantaa hedelmää kahdeksanminuuttisen biisin ollessa täyttä asiaa siitä lähtien, kun pitkän intron jälkeen päästään käyntiin. Jälkimmäinen, niinikään kahdeksanminuuttinen, raita ei onnistu aivan niin hienosti, sillä Sonata ei ole ihan parasta raskaimmassa moodissaan.

Kolmas keinotekoinen biisiryhmä muodostuu epäselvistä tapauksista, tai johonkin kahden aiemman ryhmän välille sijoittuvista sävellyksistä. Somewhere Close to You sisältää kohtalaisen raskastakin riffittelyä, ja vaikka kertosäkeellä ollaankin tutummissa Sonata-maisemissa, biisi vaatii vähän enemmän nieleskelyä kuin sitä ennen kuultavat raidat. The Day on tyyliltään ehkä lähimpänä Uniaa, sillä biisissä on kerroksia kuin korskeimmassa hääkakussa, ja oletettua kertosäettäkään ei kuulla kappaleen aikana enää toistamiseen. Cinderbloxissa sidotaan bändin sekoilevin ja tarttuvin puoli taitavasti yhteen, ja jopa country-maisemissa viihtyvä kappale palautetaan välillä maan pinnalle levyn parhaalla kertosäkeellä, joka muistuttaa lähinnä Silencen ajoista. Don't Be Mean -balladi jää sävellyksellisesti parhaista Sonata-hitureista, mutta kappaleessa Tony Kakko tuo äänellään itsensä lähemmäs kuulijaa kuin koskaan.

Stones Grow Her Name on kiitettävän monitahoinen albumi, joka ei paljasta kaikkia puoliaan heti kättelyssä, vaan antaa kuulijalle aikaa syventyä materiaalin eri kerroksiin useampien kuuntelukertojen kuluessa. Heti ensikuulemalla mieleen kuitenkin syöpyy jo muutamia melodioita, jotka kuullakseen levyn pariin palaa kerta toisensa jälkeen, ja lopulta levykokonaisuuskin alkaa hahmottua varsin mielenkiintoiseksi. Avauskolmikon, I Have A Rightin, Cinderbloxin ja Wildfire Part II:n turvin Stones Grow Her Name nousee edellistä levyä paremmaksi ja hallitummaksi kokonaisuudeksi, eikä varsinaisia ohilaukauksia levylle ole sattunut ainoatakaan. Alone In Heaveniin jää kaipaamaan viimeistä silausta, Wildfiren kolmososa ei täytä kahdeksanminuuttistaan aivan yhtä hyvällä sykkeellä kuin edeltävä osa, ja Don't Be Mean voisi olla parempikin balladi, mutta turhat täyteraidat yhtye on tällä kertaa välttänyt sataprosenttisesti.

Albumi ei ole kaikkien toiveiden täyttymys, muttei millään tavoin pettymyskään. Olen jo kauan sitten joutunut hyväksymään sen, ettei Sonata Arctica tule enää pääsemään Reckoning Nightin tai Silencen parhauteen, ja sillä tasolla, mitä bändiltä nykyään sopii odottaa, Stones Grow Her Name on palkitseva julkaisu ja mainio jatko yhtyeen monimuotoiselle katalogille.

Levystä julkaistaan jälleen useita versioita, ja eurooppalaiset sekä amerikkalaiset saavat nauttia ylimääräisestä Tonight I Dance Alone -kappaleesta japanilaisten päästessä joraamaan One-Two-Free-Fall -nimisen teoksen tahtiin.