Nyt hämmennetään soppaa kunnolla, sillä Wulfshonia kuvaillaan saatekirjeessä argentiinalaiseksi pakana- & viikinkimetalliorkesteriksi. Siis anteeksi mitä?

Musiikillisesti debyyttilevy Prinnit Mittilagart on stereotypistä metallia melodisen black metalin moninaisesta jaosta. Mukana ovat pakolliset folk metaliin viittaavat puhtaat lauluosiot ja muut pehmeät puolet, kuten vaikkapa puoliakustiset hiljentymiset. Näistä elementeistään johtuen yhtye tuokin paikoin mieleen muun muassa Falkenbachin, joskin paria kertaluokkaa tylsemmillä sävellyksillä varustettuna.

Yleisesti ottaen Wulfshonin tapailema musisointi muistuttaa pahasti keskieurooppalaista näkemystä pagan/black metalin moninaisesta tarjonnasta, etenkin germaanisen tyylisuunnan tusinahutusta. Poissa ovat tosin koskettimet ja naislaulu - muutoin kaikki keskeiset osatekijät ovatkin kivasti mukana. Wulfshonin levytys ei kuitenkaan sisällä varsinaisesti onnistuneita biisejä. Keskinkertaista tuubaa onkin sitten sitäkin enemmän ja niitä deathmetalmaisia örinöitä unohtamatta.

Tempon saralla yhtye veivaa nopeamman ja hitaamman välillä. Melodiset perusriffittelyt sen sijaan kuuluvat asiaan kautta linjan ja meininki ei liioin myöskään onnistu ärsyttämään - ainoastaan väsyttämään. Tuotantopuoli on hieman ankea ja mitäänsanomaton, ja nykypäivänä parempaa antia saa kuulla tyypillisillä demoillakin.

Wulfshon onkin kauttaaltaan oman tyylilajinsa keskinkertainen esiintyjä ja jopa hieman tuon riman alapuolelle jäävä.