Italialainen avaruuskauhudronedoom-mörkö Ufomammut iski pari vuotta sitten palleaan upealla Eve-levyllään. Toki yhtyeen aiempi katalogikin on vakuuttavaa kamaa, mutta Eve oli kokonaisuutena järisyttävän hieno, pahaenteinen ja harvinaisen tyylikkäästi leijunnasta murskaukseen soljuva. Tällä haavaa käsiteltävä Oro on itseasiassa kaksiosainen albumikokonaisuus, jonka toinen osa Opus Alter ilmestyy syyskuussa. Nyt julkaistu Opus Primum ei yllätä oikeastaan millään tavalla, ei edes erinomaisuudellaan.

Kuulija ei tosin helpolla pääse tälläkään kertaa. Even tavoin kappaleita on viisi, joista heti kaksi ensimmäistä kestävät keskiverto grindikeikan verran, eli noin 13 minuuttia kumpainenkin. Vaihtelua on pituuteen verrattuna hyvin vähän ja introtkin viipyilevät pienen ikuisuuden, joten jos hidas ja junnaava ilmaisu ei maistu muulle kuin kakalle, olisi kannattanut lopettaa lukeminen jo.

Elementit ovat tutut: tuhoisan raskas kitaravalli, tonnin painavat rummuniskut, eteeristä huutolaulua, joita tukevat samplet sekä monotonisuudessaan hypnoottiset, toistuvat syntikkakuviot ja -ujellukset. Tällä kertaa huutolaulu on tosin jäänyt vähemmälle ja entistä enemmän taustalle, puheosuuksien ottaessa valtaa. Jään ehkä kaipaamaan riipivää huutoa hieman, mutta toimii se näinkin varsin hyvin. Myös tarttuvat riffit tuntuvat tehneen tilaa hämyilevälle sekä viipyilevälle kosmiselle kaaokselle.

Kaiken kaikkiaan Oro: Opus Primum on aivan järjettömän raskas, synkkä, ahdistava ja muutenkin viheliäinen tapaus, ja juuri siksi pidän siitä. Eve jää vielä toistaiseksi ylittämättömäksi teokseksi, mutta jään odottamaan Opus Alteria suurella mielenkiinnolla.

Ufomammut on galaktinen Cthulhu. Se on Saturnuksen takainen sisäsiittoinen vihtahousu, joka väijyy varjoissa odottaen sopivaa hetkeä penetroidakseen kuulijansa. Se sattuu vain hetken, mutta sen jälkeen luvassa on silkkaa euforiaa.