Göteborgin ihmeitä mukailevia bändejä tuntuu nyt putkahtelevan joka suunnasta sellaista vauhtia, että alkaa jo nimet mennä sekaisin. Espanjalainen Jotnar on yksi tähän ryhmään niputettavista yhtyeistä, ja tässä tapauksessa lähtökohtana tuntuu jälleen olevan länsinaapurimme melodeath-perinteet.

Yhtyeen debyytti-EP Giantilla tehdään moni asia tarkasti ja ammattimaisesti, ja bändi kärsiikin lähinnä genressä vallitsevasta bänditulvasta, josta erottuminen vaatisi muutakin kuin ihan kivoja, helposti nieltäviä biisejä, modernisti siloiteltuja soundeja sekä geneeristä karjuntaa ja tunteettomia puhtaita lauluja. Jos vaikkapa Perfect Lie olisi tehty kymmenen, viisikin vuotta sitten, arvostaisin sitä huomattavasti enemmän, mutta tästä parempaa on pelkästään tämän vuoden puolella kuultu jo niin useasta suunnasta, että Jotnarin osaksi jäänee toistaiseksi katsella perästä muiden menestymistä. Samaa voi sanoa puoliballadi I Am Giantista, jota kuljetetaan kivasti ihan näteillä melodioilla. Eihän tätä huonoksi voi ilkeinkään modernin melodeathin ystävä haukkua, mutta turhuuden välttäminen ja mukiinmenevälle tasolle nouseminen ei riitä syyksi kuunnella Jotnaria. Never Fall Silent on jo viite siihen suuntaan, mitä espanjalaisilta toivoisi odottaa, muttei sekään puhdasta kultaa ole, jos edes hopeista harmoniaa.

Giant-EP on modernin liukuhihnametallimusiikin irvikuva; hirveän ammattitaidolla tehtyä ja tuotettua, tarkkaan harkittua ja äärimmäisen harmitonta musiikkia, jonka muistettavuus on olematonta ja merkitys musiikin evoluutiolle pyöreä nolla. Jotnaria voi ärsyyntymättä kuunnella ja hetken jopa tykätäkin, mutta pidemmän päälle keskityn mielummin musiikkiin, joka aiheuttaa jotain muitakin tuntemuksia kuin tasaista totisuutta ja hiljaista hyväksyntää.